Arkkipiispan juhlapuhe
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Arkkipiispan juhlapuhe

Jukka Paarma

Kirkon uudistus ja papin työ

Puhe Suomen kirkon Pappisliiton 90-vuotisjuhlassa 14.10.2008


Ecclesia semper reformanda. Luterilainen papistomme on hyvin ymmärtänyt ja sisäistänyt tämän reformaatioon liitetyn sloganin. Kirkko ei voi eikä saa jähmettyä paikalleen ja jäädä entisiin asemiin. Paikalleen jähmettyminen enteilee aina kuolemaa. Meillä kaikilla on varmaan omat unelmamme kirkosta, tulevaisuuden kirkosta. Meillä on jonkinlainen näkemys tai käsitys, miten oman kirkkomme tulisi muuttua, mihin suuntaan sen pitäisi nyt tästä edetä, millaisessa kirkossa haluaisimme työskennellä. Pappisliittomme on yhdeksän vuosikymmenen aikana ollut monta kertaa kyselemässä näitä. Sillä on kunniakas historia, myös uusien näkemysten ja toimintatapojen lanseeraamisessa kirkkoomme. Se on ollut monet kerrat uudistamassa kirkkoa.

Unelmamme muutoksesta

Jos ja kun kirkko muuttuu, on sen papiston muututtava, niin myös Pappisliiton. Monta kertaa syvimmät muutokset tapahtuvatkin juuri tällä rintamalla. Pappien näkemys omasta työstään, sen tavoitteista ja oikeista toimintatavoista on kehittynyt ja se on ollut auttamassa koko kirkkoa kohti uutta.

”Elämme muutoksen aikaa.” Tuntuu, että nyt jos koska tämä pätee kirkossamme. Parhaillaan on meneillään useita sellaisia muutostrendejä tai tapahtumia, jotka syvältä muuttavat joko kirkon rakenteita tai sen asemaa yhteiskunnassa. Seurakuntarakenteen käynnissä oleva muutos mullistaa ei vain rakenteita ja hallintoa, vaan monella tapaa se koskettaa seurakunnan toimintaa. Kirkon jäsenmäärän kehityksen käyrä näyttää tällä hetkellä jyrkästi kaakkoon. Sekin hämmentää, herättää kysymyksiä, jopa ahdistuneita kysymyksiä siitä, mikä on tulevaisuutemme kirkossa. Sitten ovat ne median lemmikkiaiheet, joista ollaan niin montaa mieltä, kuten kysymys sukupuolesta ja sukupuolisuudesta kaikkine johdannaisineen. Omalta opiskeluajaltani muistan kuinka kaksi nuorta rohkeata aikani teologian opiskelijaa julkaisi pamfletin, jonka nimi jo paljasti kirkon ikiaikaiset kuumat keskustelukysymykset. Kirjan nimi oli ”Sota, seksi ja seteli” (Hyrck-Lindqvist)

Muutoksella, josta nyt tahtoisin unelmoida ja jota teidän kanssanne hetken pohtia, en tarkoita noita edellä mainitsemiani aiheita. Muutoksen tulisi olla aina radikaali. Tarkoitan sanan varsinaista merkitystä, ”mennä juurilleen”. Kirkon on muututtava, kun sen toimintaympäristö muuttuu. Juuret ovat jossakin syvällä ja juuret ovat entisellään. Juurilta ja juurista on etsittävä muutoksen ainekset.

Uuden kauden ihminen

Toimintaympäristömme ei niinkään ole yhteiskunnalliset muodot ja rakenteet, toimintaympäristömme ovat ennen kaikkea ihmiset. Miten ihminen on muuttunut? Miten meidän tehtävämme ja sanomamme asettuu, kun ajattelemme modernia, 2000-luvun ihmistä, hänen ajattelutapaansa, arvojansa, kulttuuriansa? Onko 2000-luvun ihminen toisenlainen kuin vaikkapa edellisellä vuosisadalla?

Tätä kysellessäni olen palannut vuosikymmen pari sitten paljon esillä olleisiin postmodernin ajan profeettoihin. Silloin oli runsaasti esillä se, miten myöhäismoderni eli postmoderni ihminen on muuttunut ja edustaa hiukan toisenlaista ihmistyyppiä kuin modernina aikana. Uuden ihmisen olemiselle etsittiin tyypillisiä piirteitä. Ajatus oli, että moderni ihminen on perusolemukseltaan entisenlainen ja sopeutuu uuden ajan olosuhteisiin. Siinä on muutos. Modernin ajan analyytikkoja ja profeettoja olivat etenkin eräät filosofit ja yhteiskuntatieteilijät. Jo vuonna 1979 julkaisi ranskalainen filosofi J-F. Lyotard modernista ajasta raporttinsa, jota on meillä paljon lainattu. Häneltä lienee peräisin ilmaus suurten kertomusten kuolemasta. Mikäli oikein olen ymmärtänyt, sillä tarkoitetaan, että meidän ajassamme ja maailmassamme ei ole enää yhteisiä suuria asioita, aatteita, arvoja ja totuuksia. Yhtenäisyys ja yhteisyys ovat katoamassa, todellisuus on pirstaloitunut ja sen keskellä ihmiset elävät omissa alakulttuureissaan. Suurten totuuksien tilalla ovat pienet kertomukset, arvojen, totuuksien, käyttäytymistapojen ja kulttuurien moninaisuus.

Eräs esimerkki tästä muutoksesta on informaation ja informaatioteknologian huima kehitys. Se informaatio, tietomäärä, jonka keskellä päivittäin elämme, on kuin valtava tulva, joka uhkaa hukuttaa pienen ihmisen. Jotkut kyllä sanovat, että ihmisen kyky ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa voi kyllä kasvaa. Kun meidän aivo- ja ymmärryskapasiteettiamme oikealla tavalla ruokitaan, se kehittyy. Sen kasvu tapahtuu kuitenkin aritmeettisena sarjana, kun taas informaation tulva, joka meitä ympäröi, näyttää kasvavan geometrisessa sarjassa. Ei ihme, että tunnemme olevamme kaaoksen keskellä, jossa kokonaisvaltainen tiedon hahmottaminen tuntuu mahdottomalta ja on tyydyttävä tarttumaan vain johonkin reunaan. Silloin tarraudumme päivän hetkeen, olemassa olevaan tilanteeseen ja sitten purjehdimme informaatiomeren erilaisten valintojen keskellä.

Mahdollisuuksien merestä puhui myös toinen mielenkiintoinen analyytikko, puolalais-brittiläinen sosiologi Zygmunt Baumann. Elämä on entistä enemmän purjehtimista erilaisten mahdollisuuksien merellä. Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä elämänohje tuntuu olevan: Carpe diem – tartu hetkeen, käytä hyväksesi juuri nyt käsillä olevat mahdollisuudet, huomisesta emme mitään tiedä..

Erilainen ja individuaali

Myöhäismodernismin analyytikkojen luonnehdinta on minun mielestäni oiva kuvaus siitä henkisestä ja hengellisestä ilmapiiristä, joka on nykyisen kirkosta eroamisen buumin taustalla. Vuosisatamme alun yhteiskunnan keskellä elää ihminen, jonka tyypillinen piirre on voimakas individualismi. Se merkitsee yksilön korostamista yhteisöllisyyden kustannuksella. Toisaalta puhutaan autonomisesta ihmisestä, joka tuntee olevansa tai ainakin haluaa olla täysi-ikäinen ja vapaa. Vapaudessaan hän haluaa olla riippumaton tavoittelemaan omaa onnellisuuttaan.

Toinen ajallemme tyypillinen piirre on carpe diem –elämyskeräily. Tahdomme kerätä yhä uusia ja entistä voimakkaampia elämyksiä ja täyttää niillä elämämme, että voisimme kokea elävämme täyttä elämää. Oman aikamme hengellisyydessä ja uskonnollisuudessa on runsaasti tämän kaltaista kokemuksiin ja tunteisiin liittyvää sekä etsintää että toimintaa.

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja riippumattomuuden tunne antavat mahdollisuuksia luovuudelle ja menestykselle. Samalla ne sisältävät ihmisten eriarvoisuuden siemeniä. Ne myös aiheuttavat elämän meren vallintojen keskellä navigoiville turvattomuutta ja ahdistusta. Se, että työkyvyttömyyseläkkeiden suurin syy ovat mielenterveyden ongelmat ja että lastenkin mielenterveyshäiriöt ovat tuntuvasti lisääntymässä, antaa aihetta suhtautua hyvin kriittisesti nykyisen yhteiskunnan yksilöä ja hänen vapauttaan ja oikeuksiaan voimakkaasti korostavaan suuntaukseen. Viimeaikaiset traagiset tapahtumat yhteiskunnassamme ja huoli lasten ja nuorten kasvamisesta turvallisuuteen liittyvät läheisesti juuri tähän arvojen muutokseen.

Vaikka nykyaikaiselle ihmiselle onkin löydettävissä monia yhteisiä arvoihin ja kulttuuriin ja elämäntapoihin liittyviä piirteitä, niin itse nostaisin esille erityisesti kaksi. Ensimmäinen niistä on mainittu elämän pirstaleisuus ja moninaisuus. Ei ole olemassa yhtä nykyaikaista ihmistyyppiä, vaan tyypillistä on, että on niin paljon erilaisuutta. Nuorisomme piirissä on tutkimus selvästi osoittanut tietyn polarisoitumiskehityksen. Sama pätee vanhempaankin väkeen.

Niin pieni ihmissydän on

Toinen asia, jonka nostaisin esille, on ajatus siitä, että kuitenkin ihminen on perusolemukseltaan sama kuin ennen. Muutos on sopeutumista muuttuviin ulkoisiin oloihin. Ihminen sisimmältään on samanlainen. Ihmisen sydän on, kuten lauluntekijä luettelee, täynnä unelmia ja pettymyksiä, rakkautta ja vihaa, odotusta ja tuskaa, tunteiden paloa ja kylmyyttä. Tai riiminikkarin sanoin: aatosta jaloa ja alhaista mieltä. Jokaisessa tuntuu kuitenkin olevan se pieni ihminen, joskus hyvin syvällä, joka janoaa hyväksytyksi tulemista, välittämisen kokemista, rakkautta, anteeksisaamista.

Tässä on mielestäni tarttumapinta meille papeille, meidän työllemme ja meidän sanomallemme. Kun päästään lähelle ihmistä, puhe-, kuulo- ja kosketusetäisyyden päähän, siinä voi välittyä jotakin sellaista mitä ihmisen mieli kovan ja sileän pinnan alla todellisuudessa kirkolta, papilta odottaa. Aivan lähituntumassa, siinä on kirkon ja papin paikka, kyynärpääntuntumassa tai silmätysten Siinä on se kohta, jossa kirkko kohtaa ihmisen, jossa sanomamme voi todella kulkea ihmiseltä ihmiselle.

Papit papin töihin

Kun ajattelen tältä kannalta pappia ja papin työtä, huomaan taas miten siinä on menty vikasuuntaan. Ei ehkä kenenkään ohjaamana eikä kenenkään päätöksillä. Ajan riento on kuljettanut kirkkoa, sen rakenteita ja sen työntekijöiden työn kuvia tiettyyn suuntaan.

Meidän pappien työmäärästä ja -ajasta tuhottoman suuri määrä kuluu nykyään muussa kuin varsinaisessa papin omimmassa työssä. Sitä ominta on elävien ihmisten kanssa puhe-, kuulo- ja kosketusetäisyydellä oleminen. Luterilainen pappi on sanan opettaja ja jakaja sekä sielunhoitaja, ei hallinto- tai virkamies.

En ole koskaan pitänyt siitä kun eri yhteyksissä on esitetty vaatimuksia pappien jalkautumisesta ihmisten pariin. Olen kokenut sen ahdistavan syyttävänä vaatimuksen papeille, jotka ovat jo jalkautuneet, useimmiten juuri niin paljon kuin heidän työn kuvansa on sallinut. Vika on enemmän systeemeissä. Demokratia ja byrokratia tuovat koko ajan lisää hallinto-, johtamis- ja suunnittelutehtäviä erityisesti kirkkoherroille, mutta myös muille. Pelkään, että käynnissä oleva seurakuntarakennemuutos huonosti hoidettuna lisää tätä hallintobyrokratiaa, vaikka siinä olisi mahdollisuuksia aivan päinvastaiseenkin kehitykseen.

Mainitsemiani hallinto-, johtamis-, suunnittelu- ja koulutustehtäviä varten meillä pitää olla hyvää asiantuntevaa työvoimaa, niitä ei pidä väheksyä. Pitääkö kuitenkin kaikkien pappien, teologin koulutuksen saaneiden, sanan, sakramenttien hoidon ja sielunhoidon koulutuksen saaneiden tehdä kaikkea sitä. Pitääkö kaikkien tehdä, vai riittäisikö joidenkin siihen johtamis- ym. tehtäviin erikoistuneiden antaa hoitaa nämä tärkeät tehtävät? Nyt tuntuu siltä, kuin meillä kaikilla kuluisi aivan liian paljon aikaa toistemme kanssa pohdiskeluun, kokoustamiseen ja seurusteluun papereiden kanssa. Pappien pitäisi päästä enemmän pappien töihin. Muuten me kirkossa tuhlaamme sitä potentiaalia, jota varmasti on meidän hyvin koulutetussa ja kutsumustietoisessa papistossamme, papistossa, joka on saanut koulutuksen Sanan välittämiseen, sakramenttien hoitamiseen ja ihmisten henkilökohtaiseen auttamiseen sielunhoidon ym. menetelmin. Jos tähän suuntaan voisimme edetä, niin silloin ottaisimme askeleen virkamieskirkosta elävämpään kirkkoon, jossa sana kulkee lähellä ihmiseltä ihmiselle.

Kun juhlimme tänään Pappisliiton 90-vuotista taivalta, tahtoisin myös vetää liiton mukaan tähän mainitsemaani unelmointiin. Voisiko Pappisliitto, jolla on niin kunniakkaat perinteet papiston ja kirkonkin parasta etsivässä työssä asettua nytkin pappien rinnalle vapauttamaan heitä omimpaan kutsumukseensa. Se olisi kirkonkin etu ja uskon, että myös yksi varsin mielekäs vastaus siihen ajan henkeen, jossa sanotaan, ettei kirkko ole antanut meille mitään, emme sitä tarvitse kun emme ole sitä varsinaisesti oikein kohdanneetkaan. Se sanoma, joka meillä on, sitä janoaa jokaisen 2000-luvunkin ihmisen pieni sydän.