Papit ajoissa, Esko Jossas
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Papit ajoissa

Esko Jossas

Pappisliitto 90 vuotta


Hyvät kuulijat

Jos te arvoisat papit nyt katselette ympärillenne, mitä näette. Näettekö tässä salissa yhtenäisen ammattikunnan tai edustavan otoksen yhdestä ammattikunnasta? Vai näettekö joukon, joka koostuu sadoista yksilöistä, eri hiippakuntien papeista, eri hengellisistä traditioista, erilaisista viroista, kukin erilaisesta työ- ja perhetilanteesta tänne tulleista?

Onko olemassakaan yhtenäistä papistoa, ammattikuntaa joka voisi toimia yhtenä äänenä ja yksimielisesti edustaa jotain näkökantaa? Tähän on helppo vastata kielteisesti. Työkulttuurimme on individualistinen, papit ainakin sooloilevat. Virka- ja parisuhdekysymykset jakavat kirkollista keskustelukulttuuria ja papithan siellä suuna päänä lähinnä ovat. Tänä syksynä voisi viitata myös vaaleihin ja politiikkaan: meitä taitaa olla täällä kaikkien puolueiden kannattajia. Ja eri mieltä olemme siitäkin, saako pappi yleensä politikoida vai ei. Viime päivinä liitossa on työstetty lausuntoa kirkkoherran vaalitavan muutoksesta. Siitäkin papit ovat perinteisesti olleet eri mieltä. Ja kun sanotaan, että papin työ on persoonasta kiinni, niin miten erilaisia ihmisiä me olemmekaan.

Tässä ei ole mitään uutta, näinhän on aina ollut. Kun Pappisliitto perustettiin, yhtenä syynä oli se, että tarvittiin pappien keskinäistä yhdyssidettä. Liiton sääntöjen tarkoituspykälässä tämä asia on vähän eri tavoin muotoiltuna säilynyt. Nyt voimassa olevissa säännöissä liiton tehtäväksi sanotaan ammattikunnan keskinäisen yhteyden edistäminen. Ymmärrämme siis, että yhteys on ihanne, joka ei kaikin osin toteudu ja jota on pyrittävä edistämään.

Tämän katsauksen aiheena siis voisi olla: Pappisliitto – 90 vuotta yhteyttä ja erillisyyttä.

Tuttujen kesken yhteys syntyy helpoimmin. Liiton paikalliset alaosastot, teologipiirit tai veljespiirit ovat vuosikymmenten varrella edistäneet papiston alueellista yhteishenkeä. Ja valtakunnalliset yhdistykset kokoavat papistoa ammatillisen erityiskoulutuksen, kieliryhmän tai sukupuolen perusteella. Vaikka liiton toimistosta katsoen joskus usko loppuu, olen silti vakuuttunut, että paikallisella toiminnalla on jatkossakin keskeinen merkitys liiton työssä.

Katsomme sitten sitä aluetta, johon liitto kaikitenkin eniten samastetaan eli palkka-asioihin. Meillä monilla saattaa olla se käsitys (ja minullakin on joskus ollut), että menneisyyden auvoisina aikoina papit elivät ja toimivat yhdessä; sitten tuli raaka edunvalvonta- ja palkkaneuvottelut, ja yhteys katosi eturiitoihin. Historia kertoo ihan toista. Vielä 1960-luvulla, siis ennen neuvottelujärjestelmää, liitto kokosi piiriinsä vain n. 60 % papistosta. Pappisliiton rooli palkkaneuvottelijana ja sopimuksien tekijänä herätti papistoa todella tehokkaasti. Jo 70-luvun lopulla päästiin miltei täydelliseen kattavuuteen, n. 90 %:iin. Se mikä herätti ristiriitoja ja koettiin vieraaksi tuleksi kirkon alttarilla, yhdistikin ammattikuntaa hyvin voimakkaasti. Tapahtuiko se yhteyden halusta vai pakosta, jääköön tässä pohtimatta.

Toki palkka- ja etukysymykset ovat myös jakaneet papistoa ja vieneet erilleen.

Jo sopimusjärjestelmän kynnyksellä käytiin liiton lehdessä kiivasta keskustelua siitä, mihin painopiste tulisi edunvalvonnassa keskittää: kirkkoherrojen vaiko kappalaisten kohdalle. – Lähetetyssä kirjoituksessa muuan kappalainen ja myöhemmin muut hänen perässään argumentoivat sen puolesta, että palkkaero kirkkoherrojen ja kappalaisten kesken oli aivan liian suuri. Ainakaan se ei perustunut työn sisältöön tai nykyaikaisittain sanoen tehtävien erilaiseen vaativuuteen. Vastakkaista näkemystä edustivat kirkkoherrat, jotka todistivat virasto-, hallinto- ja johtamistehtävien runsaudesta ja niiden aiheuttamasta paineesta. Siis palkkaeron puolesta ja miksei vaikka sen suurentamisenkin puolesta. Syy toki voitiin siihen aikaan heittää muuanne kuin ammattiliittoon: kirkkohallitus ja valtioneuvosto osasivat arvostaa hallintoa, vaan ei tavallista papin työtä.

Samaa asiaa veivataan myös nyt. Onko kirkkoherra johtaja vai pappi? Tietysti hän on molempia, mutta kumpaa ensisijaisesti omasta mielestään ja toisten mielestä. Meneillään on pyrkimys suurempiin seurakuntiin, jolloin ainakin hallinnolliset yksiköt muuttuvat entistä laajemmiksi. Palkkausjärjestelmän uudistus on johtanut siihen, että esimiestehtävä saa kokonaan uusia ulottuvuuksia. Paikallinen toimivalta ja yhteistoimintajärjestelmä edellyttävät sitä, että jokaisessa seurakunnassa on selkeästi työnantajan edustaja. Nämä molemmat suuret muutokset ovat viemässä heiluria siihen suuntaan, että kirkkoherra on ennen muuta johtaja. Katsokaa ympärillenne. Näette paljon paikallisia työnantajapomoja. Miten siis käy ammattikunnan yhtenäisyyden, kun erilaisissa tehtävissä ja rooleissa joudumme istumaan pöydän eri puolilla ja erilaista intressiä edustaen? Tässä meillä on vielä paljon pohdittavaa ammattikunnan yhteyden ja erillisyyden näkökulmasta ja myös kaikkien yhteisenä ammattiliittona.

Sivumennen sanoen pappisryhmien keskinäisistä palkkasuhteista keskusteleminen ja niistä päättäminen on aina ollut meille jostain syystä vaikeaa. Vain muutama päivä sitten minulta viimeksi kysyttiin, ajaako Pappiliitto varmasti kaikkien pappien asiaa. Vastasin tietysti myöntävästi, mutta olisin voinut lisätä, että kullakin kierroksella painopisteitä voidaan asettaa eri tavoin ja että papin tehtävän koko kirjoa ei voida jokaisessa palkkaratkaisussa tasapuolisesti ottaa huomioon. – Vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa toki yksi asia on täysin selvä: papiston keskinäiset palkkaerot ovat koko ajan supistuneet, niin kuin yhteiskunnassa muutenkin viime aikoihin asti.

Kun sopimusjärjestelmään siirtymistä käsiteltiin kirkon hallinnossa 70-luvun alussa, eniten herätti huomiota kysymys lakko-oikeudesta. Silloin oltiin sikäli yhtenä papistona, että lakkoa ei juuri kukaan puolustanut kirkkoon sopivana konfliktien ratkaisijana. Mutta kun se muiden ammattiryhmien vaatimuksesta tuli osaksi järjestelmää, asia unohtui. Niinpä liitto oli täysin valmistautumaton, kun pappien vapaa-aikaneuvottelut ajautuivat umpikujaan 80-luvun alussa ja todelliseen lakonuhkaan jouduttiin. Liiton valtuustossa pähkäiltiin sitä, millaiset työtaisteluohjeet olisi annettava; kirkkohistorian oppikirjoista ei juuri löytynyt esikuvaa. Samoin mietittiin sitä, kuinka pieni hallintoelin loppujen lopuksi päättäisi lakkoon menemisestä. Tilanne silloin selvitettiin miten kuten, mutta se tietysti kirvoitti papiston yhtenäisyyttä ja ammatti-identiteettiä koetelleen keskustelun.

Liiton tuolloinen puheenjohtaja arvostelikin varsin voimakkaasti kirkollista lehdistöä hurskastelusta. Osansa saivat myös kirkolliskokouksen pappisedustajat, jotka voimakkaasti irtisanoutuivat papille sopimattomasta lakosta, mutta eivät kuitenkaan ”tehneet elettäkään, jotta lainsäädäntö saatettaisiin tältä osin heidän vakaumuksensa mukaiseksi.”

Tästä alkoikin liitossa monta vuotta jatkunut periaatteellinen työskentely sopimusjärjestelmän muuttamiseksi niin, että se sopisi paremmin kirkkoon ja luterilaiseen pappisidentiteettiin. Liiton pyrkimys kulminoitui siihen, että ulkopuolinen ja puolueeton sovintolautakunta ratkaisisi riidat työtaistelujen sijasta. Mikään muu sopijaosapuoli, työnantaja, toiset järjestöt tai keskusjärjestö, eivät olleet asiasta vähääkään kiinnostuneita. Ja niin tämäkin hyvä, ilmeisesti kaikkien pappien kannattama hanke, vaipui unohduksiin. – Kunnes taas kohtaamme: taannoisessa terveydenhuoltoalan lakonuhassa ulkopuolisella sovintolautakunnalla taisi olla huomattavakin merkitys siinä, että lakko loppujen lopuksi vältettiin.

Tämä riittäköön edunvalvonta-asioista. Palautan sen sijaan mieliimme 90-luvun yhden tärkeän ilmiön liiton historiassa, ns. apupappiliikkeen. Kyseessähän oli Helsingissä, Turussa ja Jyväskylässä syntynyt nuoren tai nuorekkaan papiston muodostama liikehdintä, joka tähtäsi liiton ja kirkon uudistamiseen. Räväköitäkään otteita ja puheita ei kartettu. Tässä on esimerkki siitä, miten nuoret ja vanhat, uudistusmieliset ja perinteen kantajat, toisinaan joutuvat eri leireihin. Mutta erillisyydestä tai yksimielisyyden koettelemisesta voi syntyä myös tulosta. Ja sitähän syntyi: lehti uudistettiin, hallitusta laajennettiin hiippakuntapohjaiseksi ja ennen muuta Papiston päivät aloitettiin.

Nuorten ja vanhojen jännitteestä puhuttiin siitäkin tosin jo ainakin 40-luvulla. Näinä viikkoina on vietetty liiton edesmenneen kunniajäsenen Martti Simojoen syntymän satavuotisjuhlaa. Tammikuussa 1944 hän lähetti veljespiireille alustuksen otsikolla ”Eräitä näkökohtia Pappisliiton toiminnan elvyttämisestä”. Hän itse 26-vuotiaana kai edusti lähinnä nuoria pappeja. Hän opasti vanhempia näin: ”Eräillä tahoilla on lausuttu sellainen ajatus, että Pappisliitto olisi jonkunlainen arvokkaampien rovastien yhdistys, jossa nuoremmilla papeilla ei ole mitään asiaa. Annettakoon nuoremmille voimille tehtäviä, ettei tällaiseen ajatukseen kenelläkään olisi syytä.” Mutta oli syytä osoittaa varoituksen sana myös liikainnokkaille nuorille: ”Mutta karttakoot nuoremmat myös kaikkea ylimielistä vanhempien isien ja veljien asiatonta arvostelua. Ei saa syntyä rajajuopaa nuorempien ja vanhempien välille ikäkausien mukaan.” Ajattomasti sanottu. Ja vielä siteeraan: ”Tärkeätä on, että erilaisista katsantokannoista huolimatta pysymme yhdessä. Muodostukoot veljespiirimme sikäli laajakattoisiksi, että erilaiset mielipiteet sopivat saman katon alle.”

Näin siis tuleva arkkipiispa ja viime vuosisadan kirkollinen portaalihahmo sai haudan takaa meitä opastaa. Mutta riittääkö papiston keskinäinen yhteys, toteutuuko liiton alkuperäisten sääntöjen tarkoittama ”pappien yhteinen paras” siten, että lämmittelemme vain keskenämme? Nykyaikaisessa edunvalvonnassa ja vaikuttamistoiminnassa yksin työskenteleminen on tuuleen huutamista. Tarvitaan yhteyksiä ja suhteita, tarvitaan yhteistyötä, heiluri kulkee työmarkkina- ja järjestötoiminnassakin kohti suurempia yksiköitä. Pappisliitto on viime vuosina uinut ajan virrassa. Olemme yhdessä kanttorien kanssa muodostaneet AKIn, joka jo toimii hyvin ja tavoittelee itsenäistä pääsopijan asemaa, johon Pappisliitto ei koskaan päässyt. Läheinen yhteistyökumppanimme on SVTL, jonka kanssa Pappisliiton toiminnanjohtaja on aikanaan lukemattomat painit neuvottelupöydässä käynyt.

Mutta emmehän tätäkään ole itse keksineet. Taannoin selasin liiton hallituksen vanhoja pöytäkirjoja, asianmukaisesti täytekynällä vihkoon kirjoitettuja. Liiton hallitus kokoontui helmikuussa 1974 hotelli Klaus Kurjen kabinettiin. Pöytäkirjan 10 § kuuluu näin: ”Todettiin, että Akavaan kuuluvat jo nyt pappien lisäksi seurakuntasisaret ja kanttori-urkurit. Todettiin myös, että näiden kesken olisi Akavan piirissä saatava aikaan yhteistoimintaa. Olisi mahdollisesti perustettava oma Akavaan kuuluvien kirkollisten viranhaltijoiden katto-organisaatio.” – Siinähän oli AKIn syntysanat lausuttuna, siis v. -74. Päätös jatkuu: ”Asian edelleen kehittäminen jätettiin puheenjohtajan ja sihteerin hoidettavaksi”.

En ole selvittänyt, mitä kaikkea puheenjohtaja ja sihteeri mahdollisesti tekivät. Mutta asia konkretisoitui vasta seuraavalla vuosituhannella ja silloinkin – kuten tiedämme - kolmanneksen vajaasti.

Hyvät kuulijat! Olen tässä soudellut edes takaisin vuosikymmenten välillä; etsinyt yhteyttä ja löytänyt paljon erillisyyttä. Yhteyden pisin juuri johtaa liiton perustamisvaiheisiin, vuosiin 1917 ja 1918. Tämän juuren sanoittamiseksi menemme lopuksi Kuopioon, ortodoksisen papiston opintopäiville syyskuussa 1979. Tilaisuuteen oli kutsuttu esitelmöitsijäksi Pappisliiton silloinen puheenjohtaja, rovasti Timo Kökkö, joka ei voi olla läsnä tässä juhlassamme. Hän selosti toisen kansankirkon papeille liiton tilannetta 30 vuotta sitten ja viittasi 90 vuoden takaiseen liiton perustamiseen:

”Pappisliiton perustava kokous ehdittiin pitää ennen vapaussodan syttymistä, mutta sen toiminta käynnistyi niiltä kansallisilta ja aatteellisilta raunioilta, mitkä vapaussodan jälkeen olivat tämän kansan ajallisen olemassaolon puitteina. Tämä historiallinen tilanne sisältää sen Pappisliitolle leimallisen faktan, että liitto ei syntynyt eikä aloittanut toimintaansa kirkon ja papiston voiman tunnosta, menestyksestä ja rohkeista näyistä. Se ei ollut 1800-luvun suurten herätysten siivittämänä liikkeelle lähtenyt ristiretkiarmeija. Pappisliiton juuret työntyvät heikkouden, huolen ja ahdistuksen maaperään… Yhteisesti tunnettu aseettomuus tämän tilanteen edessä ja huoli tästä kansasta ja kirkosta kutsui papistoa yli omien hiippakunnallisten yhteyksiensä koko kirkon papistona liittymään entistä lujemmin yhteen ja järjestäytymään.”

Esko Jossas

Kirkon akateemiset AKI
Jäsenille
AKIn jäsenten vapaa-ajan matkavakuutus

Vakuutusnro 102-2318 (Kirkon akateemiset AKI r.y. ryhmämatkavakuutus) Lue lisää

Tapahtumakalenteri

Vuosi 2018 Lue lisää

Usein kysyttyä
Sopimukset ja suositukset
Kannanotot

Tähän on kerätty kaikki mietinnöt, suositukset, raportit, lausunnot ja kannanotot, jotka koskevat AKIn ja sen perusliittojen toiminta-aluetta. Sivuilta löytyvät myös asiakirjat, jotka on laadittu ennen AKIn perustamista (1.1.2005). Lue lisää

Alaosastoille