Kiinni ajassa, Petri Merenlahti
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Kiinni ajassa

Petri Merenlahti

Mikä on Jumalan oikea paikka?


Jumalasta puhuminen on aina vähän haastavaa, ja erityisen haastavalta tuntuu puhua aiheesta tällaiselle joukolle pappeja. Tehän puhutte Jumalasta koko ajan, ja minun kannaltani olisikin paljon kiinnostavampaa kuulla teidän ajatuksianne kuin luennoida omistani. Mutta tulin toki mielelläni, kun pyydettiin – kiitos luottamuksesta!

Aamun teemaksi on laitettu ”Mihin pappeja ja kirkkoa tarvitaan?” Jotenkin ajattelen, että pappeja tarvitaan nimenomaan puhumaan Jumalasta. Kirkko tekee tietysti paljon muutakin tarpeellista – mutta kysymys kuuluu, mitä sellaista annettavaa kirkolla on, mitä muilta ei saa. Mikä on kirkon lisäarvo hyvinvointivaltion, avustusjärjestöjen, terapioiden ja elämäntaito-oppaiden rinnalla? Jos terveydenhuollolla, sosiaalitoimella ja kulttuuritoimella on omat tehtävänsä ihmisten hyvinvoinnin edistäjinä, mikä on kirkon toimiala? Minkä alan näkökulman, asiantuntemuksen ja osaamisen papit voivat tuoda ihmisten elämän tueksi?

Tuntuisi luontevalta ajatella, että kirkon tehtävä on nimenomaan hengellinen — ja että siihen kuuluu olennaisesti puhe Jumalasta. Ihannetapauksessa Jumalasta puhutaan niin, että se on puhujalle itselleen luontevaa, kuulijalle merkityksellistä ja tekee oikeutta asialle niin, että se, mitä puhutaan, pitää paikkansa.

Käytännössä tämä ei aina tunnu mitenkään helpolta tehtävältä. Niin kuin kirjassani kerron, jotakin siitä valkeni minulle jälleen kerran eräänä talvi-iltana yhdeksän vuotta sitten, kun luin iltasatua silloin kolmivuotiaalle esikoistyttärelleni. Satu oli Leena Erkkilän kokoelmasta Kukkutimurusia ja nimeltään Voikukka. Se alkoi näin:

”Silloin kun Taivaan Isä teki puita ja kukkia ja ruohoja, saattoi hyvinkin käydä näin.”

Näin pitkälle päästiin, ja sitten tyttö keskeytti minut ja kysyi:

– Isä, kuka se taivaan isä on?
Minulla löi tyhjää. Tyttö ei jaksanut odottaa vaan tokaisi ”no hyvä on, siinä vain kerrotaan siitä”, ja sitten luettiin taas eteenpäin.

Mikä siinä sitten oli niin vaikeaa? Ehkä se, että tulokulma oli vähän odottamaton: tässä kertomuksessa Jumala olikin kuvitteellinen henkilö. Se, mitä Jumalasta kerrottiin, oli kirjoittajan mielikuvituksen aikaansaannosta. Tämän tyttö arvasikin ihan oikein: ”siinä vain kerrotaan siitä” – niin kuin muumikirjoissa kerrotaan muumeista, mielikuvituksen tuotetta nekin.

Mutta kuten tiedämme, Jumala ei ole Leena Erkkilän keksintöä. Pikemminkin Jumalakin on jollakin tavalla todellisen maailman henkilö, joka on ”lainassa” kuvitteellisessa kertomuksessa. Kirjallisuudentutkijat puhuvat ”siirtolaishenkilöistä” (engl. immigrant character) ja tarkoittavat niillä tunnettuja aikalais- tai historiallisia henkilöitä, jotka ovat tilapäisesti muuttaneet todellisesta maailmasta kertomuksen maailman asukkaiksi (niin kuin vaikkapa kardinaali Richelieu Dumas’n Kolmessa muskettisoturissa).

Lisäksi oikeaan vastaukseen olisi kuulunut vielä selitys siitä, miten Jumala on silti hiukan erilainen kuin muut todellisen maailman henkilöt. Jumalan esimerkiksi sanotaan olevan ”taivaassa”, joka sekin on vähän niin kuin maailma sinänsä – ja tämän palapelin kokoaminen vei minulta enemmän aikaa kuin mitä tyttäreni oli valmis suomaan.

Jälkeenpäin tilanne jäi mietityttämään. Pitäisihän sitä nyt lapselleen Jumalasta osata puhua. Samalla tuntui siltä, että tässä oli nyt taas osuttu johonkin ihan olennaiseen. Minkä todellisuuden henkilö Jumala oikeasti on? Missä maailmassa hän asuu? Mikä on Jumalan oikea paikka, jos se ei ole pelkästään satujen ja tarinoiden lehdillä, ei pelkästään ihmisten mielessä, eikä siinä arkitodellisuudessa, joka aukeaa joka päivä silmien eteen?

Filosofisesti tai teologisesti kysymys taitaa olla jo vähän kulunut. Mutta nyt se pysäyttikin minut nimenomaan käytännön kysymyksenä, jonka ydin oli viestinnällinen ja moraalinen: pitää puhua ymmärrettävästi ja pitää puhua totta. Ei saa piiloutua sellaisten sanojen taakse, joista tietää, ettei toinen niitä ymmärrä – eikä saa huijata tai olla falski.

Tämä jälkimmäinen näkökohta teki kysymyksestä vieläkin polttavamman. Silloin kun uskonnolla johdetaan ihmisiä harhaan, kysymyshän on nimenomaan maailmojen tai todellisuuksien sekoittamisesta: uskonnollinen johtaja vaatii itselleen sellaista arvovaltaa tai väittää itsellään olevan sellaisia kykyjä, jotka oikeasti kuuluisivat vain Jumalalle. Tai ihmisille uskotellaan, että Jeesus on tullut takaisin ja Jumalan valtakunta on jo nyt konkreettisesti läsnä tässä maailmassa. Jotta uskonto ei olisi huijaus eikä harhakuva, Jumalan todellisuus ei saisi mennä sekaisin tämän todellisuuden kanssa. Mutta mikä sitten on niiden oikea suhde?

Tätä kun mietin, lähdin liikkeelle siitä ainoasta paikasta, jossa tiesin Jumalan todennettavasti asuvan – eli kertomuksesta. Paitsi Leena Erkkilän sadussa, myös Raamatussa Jumala on kertomuksen henkilö. (Ja nyt en ota kantaa siihen, onko Raamatun kertomus mielikuvituksen tuotetta vai ei: oli se faktaa, fiktiota tai jotakin muuta, siinä joka tapauksessa esiintyy henkilö nimeltä Jumala.)

Millainen henkilö Raamatun Jumala sitten on? Monet ovat sitä mieltä, että Jumalan henkilöhahmo muuttuu ja kehittyy Raamatun kertomuksen edetessä (mikä johtunee siitä, että Raamatun kertojien käsitys Jumalasta muuttuu ja kehittyy). Lisäksi tämä Jumalan henkilössä tapahtuva kehitys näyttää liittyvän nimenomaan kysymykseen Jumalan oikeasta paikasta. Kertomuksen kuluessa Jumala ja ihminen löytävät vähitellen kumpikin oman paikkansa, Jumala taivaassa ja ihminen maan päällä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun tarina etenee ja siirrytään Raamatun vanhemmista kirjoista nuorempiin, Jumalan läsnäolo muuttuu koko ajan vähemmän konkreettiseksi. Jumala lakkaa olemasta tämän maailman henkilö ja loittonee vähitellen taivaaseen.

Kertomuksen alussa Jumalan ja ihmisen maailmat ovat vielä yksi ja sama asia, ja he asuttavat yhtä ja samaa tilaa. Kun Jumala kävelee Paratiisin puutarhassa, ihminen voi kuulla hänen lähestyvät askeleensa.

Vielä patriarkkojenkin maailmassa Jumala käyttäytyy monella tapaa kuin kertomuksen ihmishenkilöt. Hänen näyttämölle tulonsa ja poistumisensa voidaan todeta pelkällä maininnalla, eikä niistä tarvitse tehdä numeroa: ”Jumala tuli Abrahamin luo ja sanoi --”. Mitään taivaallista pyrotekniikkaa, ukkosenjylinää tai häikäiseviä valoilmiöitä ei tarvita. Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan läsnäolo ihmisten parissa on itsestään selvää.

Viimeistään Mooseksen mukana kuvaan tulee kuitenkin muutos. Nyt Jumala onkin salattu ja ilmoittaa itsensä kätkeytymällä: palavassa pensaassa, savupatsaassa ja tulenlieskassa, kielletyllä vuorella, torvisoiton ja ukkosenjylinän keskellä. Enää ihminen ei voi katsoa Jumalaa kasvoista kasvoihin, ja siksi Moosesta tarvitaan välittäjäksi Jumalan ja ihmisten välillä.

Tästä eteenpäin Jumala poistuu yhä selvemmin taka-alalle: ”Israelin kansasta ei ole enää koskaan noussut toista sellaista profeettaa kuin Mooses, jonka kanssa Herra puhui kasvoista kasvoihin.”

Juutalainen ajattelu ymmärsi asian niin, että Jumalan profeetallinen henki katosi vähitellen maailmasta. Patriarkkojen aikaan se oli vielä kaikilla hurskailla, mutta kun israelilaiset lankesivat palvomaan kultaista sonnia erämaassa, hengen lahja rajattiin koskemaan vain harvoja ja valittuja. Viimeisten kirjaprofeettojen mukana se sammui lopulta kokonaan. Onneksi israelilaisilla oli Moosekselle annettu laki oppaanaan, niin että he saattoivat vastedes itse ottaa selville, mikä on Jumalan tahto. Vastuu tämän maailman asioista siirtyi heille itselleen. Jumalan läsnäolon aika maailmassa oli päättynyt, ja loppu oli ihmisten, Jumalan kansan, historiaa.

Kristillisellä puolella ajatukset kulkivat tietysti vähän toista rataa. Uudessa testamentissa Henki tekee näyttävän paluun. Jeesuksessa Jumala on läsnä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kertomuksen juoni on kuitenkin tälläkin kertaa sama: Jeesuskaan ei tullut maailmaan jäädäkseen, evankeliumitkin ovat luopumiskertomuksia. Lyhyt Galilean kevät jää taakse, ja tilalle astuu kirkon arki. Jeesuksen seuraajien pitää opetella selviytymään elämästä ilman Jeesusta, kun hänet otetaan isänsä luokse taivaaseen.

Ylipäätään se Jumalan loittoneminen, jota Raamattu kuvaa, merkitsee ihmiselle haastetta kasvaa, uskonnollisesti ja moraalisesti. Jumala lakkaa olemasta välittömästi tavoitettavissa ihmisen tarpeita varten, ja niitä tarpeitakin pitäisi osata arvioida kriittisesti. Jeesuksen seuraaminen ei merkitsekään valtaa, voimaa ja kunniaa, vaan omasta luopumista.

Samalla kun Jumala etääntyy, hän myös riisuu itsensä aseista: enää hän ei palkitse hyviä paljolla pikkukarjalla eikä hukuta pahoja vedenpaisumuksen alle. Säännöllisesti tämän maailman asioihin puuttuvasta maailmanpoliisista tulee taivaallinen Isä, joka antaa maailman olla ja auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin. Sen sijaan että hän koettaisi korjata vääryyksiä hävittämällä pahat ihmiset, hän suhtautuu ihmisten rajallisuuteen ja heidän kärsimyksiinsä myötätuntoisesti. Ihmisten pitäisi toimia samoin. Jumalan tavoin heidänkin tulee oppia sietämään todellisuutta ja armahtamaan toisiaan – sen sijaan, että he jakaisivat maailman meihin hyviin, jotka olemme viattomia, ja noihin pahoihin, jotka pitää tuhota, jotta kaikki olisi hyvin. On sanomattakin selvää, että tällä jumalakuvan muutoksella ja siitä seuraavalla ajattelun ja toimintatapojen muutoksella on kovasti väliä – ja että se ei ole myöskään aivan helppo haaste, etenkään silloin, kun joudutaan kohtaamaan pahaa. Toisinaan ajatus hampaisiin asti aseistetusta Jumalasta rankaisemassa pahoja tuntuu verrattomasti houkuttelevammalta kuin myötätuntoisen Jumalan esimerkin mukainen anteeksiantaminen ja sovinto.

Samalla kun Jumala riisuu itsensä aseista, hänestä kehkeytyy johdonmukaisesti kaikkien ihmisten Jumala. Yksittäisten patriarkkojen henkilökohtaisesta turvamiehestä tulee ensin heimon ja kansan yhteinen suojelija ja sitten, radikaalisti, toistenkin Jumala. Tämä on aina ollut kova pala niille, jotka ovat tottuneet pitämään Jumalaa omanaan, turvana ja puolustajana toisia vastaan: mitä tehdä, kun Jumala onkin jaettava kristillisesti kaiken maailman ihmisten kanssa. Tätä ei kuitenkaan lopulta voi välttää: Jumalan kasvaminen aidosti Jumalan kokoiseksi, oikean Jumalan mittoihin, kulkee käsi kädessä sen kanssa, että kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria keskenään. Tämänkin oivalluksen kerrannaisvaikutukset ovat valtavat. Juuri siksi niin monet vakaumukselliset kristityt ovat näytelleet niin suurta roolia niin monessa syrjinnänvastaisessa liikkeessä historian aikana.

Yksi niistä, jotka ovat kiinnittäneet huomiota edellä kuvaamaani Raamatun Jumalan kehityskaareen, on amerikkalainen kirjailija Jack Miles. Hän on luonnehtinut sitä humoristisesti toteamalla, että Jumala oppii vähitellen, mitä merkitsee olla Jumala ihmisille. Maallisten vanhempien tavoin hänkin joutuu päästämään irti lapsistaan, jotta nämä voisivat elää itse omaa elämäänsä.

Tarkoittaako tämä siis, että Jumalan oikea paikka on taivaassa, josta hän ei enää puutu ihmisten maailman asioihin? Että kerran oli myyttinen aika, jolloin Jumalan ja ihmisen maailmat leikkasivat toisiaan, mutta nyt tuo aika on jäänyt taakse ja nuo maailmat ovat eriytyneet toisistaan pysyvästi? Että Jumalan historia on tullut kerrotuksi loppuun ja loppu on ihmisten historiaa?

Aivan niin yksinkertainen asia ei tietenkään ole. Ei olisi Jumalan tapaista jättää maailmaa lopullisesti oman onnensa nojaan. Sen sijaan Jumalan läsnäolon luonne muuttuu. Matteuksen evankeliumin loppu tiivistää tämän hyvin. Siinä pois lähtevä Jeesus hyvästelee oppilaansa sanoilla ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Poissa, mutta kuitenkin läsnä; läsnä, mutta toisella tavalla.

Uuden testamentin kirjoittajien mukaan Henki ei enää sammu. Vaikka Jeesus otettiinkin taivaaseen, Pyhä Henki vaikuttaa edelleen hänen seuraajiensa parissa. Mutta miten?

Kysymys Jumalan oikeasta paikasta on olennaisesti kysymys tasapainosta Jumalan läsnäolon ja poissaolon, tässä maailmassa vaikuttavan Jumalan ja tuonpuoleisen Jumalan välillä. Missä mielessä Jumala on jättänyt maailman? Millä tavalla hän on yhä edelleen läsnä? Puhuvatko Raamatun kertomukset tästä samasta todellisuudesta, jossa me elämme nyt, vai onko niiden ja meidän maailmamme välillä jokin laadullinen ero?

Tässä on selvästi liikkumavaraa ja erilaisia mielipiteitä. Toisten mielestä Henki tekee yhä edelleen kaikkea sitä mitä Raamatussakin, parantaa sairaita, jopa herättää kuolleita. Appalakkien vuoristossa Yhdysvalloissa on seurakuntia, joissa seurakuntalaiset pitelevät jumalanpalveluksissaan eläviä myrkkykäärmeitä joka sunnuntai. Toisaalta monien mielestä on turvallisempaa ajatella, että Hengen nykyiset päätoimialueet ovat sana ja sakramentit eikä tavallisen kuolevaisen pidä leikkiä Jeesusta ja apostoleita. Kun erilaiset näkemykset törmäävät, syntyy kipinöintiä, kuten Tampereen edellisen piispan ja Nokia Mission johdon taannoinen yhteenotto osoitti.

Käytännössä vastausta joudutaan etsimään koko ajan uudestaan. Ne, joiden tehtävä ja kutsumus on puhua Jumalasta, joutuvat lakkaamatta luotaamaan Jumalan oikeaa paikkaa, sellaista, joka on sopusoinnussa sekä Jumalan todellisuuden että tämänpuoleisen todellisuuden luonteen kanssa.

Tasapaino edellyttää, että kumpikin todellisuus otetaan vakavasti. Jos Jumalan todellisuus erotetaan kokonaan tästä maailmasta ja suljetaan ilmatiiviisti taivaaseen, se uhkaa jäädä merkityksettömäksi käytännön elämän kannalta. Jos Jumala ei enää välitä maailmasta, miksi maailman pitäisi välittää hänestä? Toisaalta, jos niin sanotun normaalielämän ja hengellisen todellisuuden välille ei osata tehdä riittävää eroa, julistuksesta tulee epäuskottavaa ja pahimmillaan harhaista. Jos ihminen uskoo, että Jeesus elää Keravalla ja soittaa sieltä hänelle joka päivä taikapuhelimella, häneltä ovat menneet maailmat sekaisin. Joku ero niiden välillä pitää olla.

Käytännössä rajankäyntiä tehdään tietysti koko ajan. Jumalan oikean paikan määrittäminen on sananjulistajan perusdiagnostiikkaa: mitkä ovat juuri tässä tilanteessa hengellisen todellisuuden ja mielekkään Jumalasta puhumisen rajat? Mikä on tarpeetonta väistämistä ja oman sanoman piilottelua, mikä pakenemista hengellisen kielenkäytön taakse, mikä falskia, mikä sellaisen lupaamista, mihin todellisuus ei oikeasti anna myöten?

Palaan siihen, että olennainen kysymys ei minusta ole teoreettinen vaan käytännöllinen. Kirkkoa ja pappeja tarvitaan niin kauan kuin ihmisillä on hengellisiä tarpeita. Toki heitä tarvitaan varmasti muuhunkin, kuuntelijoiksi ja vierellä kulkijoiksi ihmisten elämän kriiseihin ja käännekohtiin, lohduttamaan ja rohkaisemaan, valamaan toivoa ja vaalimaan rakkautta. Mutta heidän ammatillinen lisäarvonsa pappeina on uskoakseni siinä, että he voivat tuoda noihin asioihin hengellisen näkökulman – jos sille löytyy oikea paikka, sellainen joka on itselle luonteva, toiselle mielekäs ja asian puolesta tosi.

Tässä vaiheessa olisi mielenkiintoista heittää pallo teille ja kysyä, mistä tuo oikea paikka teidän itse kunkin kokemuksen mukaan parhaiten löytyy (ja löytyykö sitä). Veikkaan, että se antaisi myös hyvän otoksen siitä, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia liittyy siihen, että toimii pappina ”tässä ajassa”. Mutta koska tämä ei ole työpaja vaan luento, joudun etsimään esimerkin muualta, tässä tapauksessa sielunhoitoa käsittelevästä kirjallisuudesta ja sen piirissä käydystä keskustelusta.

Joku teistä saattaa tunteakin Paul Pruyserin jo vuonna 1976 kirjoittaman lyhyen pamfletin. Pruyser oli kliininen psykologi, joka ohjasi sairaalaharjoittelua tekeviä teologeja. Häntä hämmästytti se, miten vähän nämä hyödynsivät asiakastyössään teologitaustaansa. Käytännössä sitä, mitä he tekivät, ei juuri erottanut psykoterapeuttien tai sosiaalityöntekijöiden työstä.

Pruyserin näkemys oli, että ihmisillä on myös hengellisiä tarpeita ja että juuri niiden kohtaaminen on sielunhoitajien erityinen ammatillinen tehtävä. Kirjassaan hän pohti, miten tämä voisi tapahtua käytännössä. Jos verenpaineen mittaus ja verikokeet luovat pohjan ihmisen fyysisen terveydentilan kartoitukselle, miten voisi vastaavasti arvioida ihmisen hengellistä tilaa ja siihen liittyviä tarpeita? Pruyser otti lähtökohdaksi joukon perinteisiä uskonnollisia käsitteitä ja pyrki kääntämään ne kysymyksiksi, joilla ihmisen kokemusta omasta elämästään voisi arvioida hengellisestä näkökulmasta.

Tuloksena oli sellaisia kysymyksiä kuin
- mikä on minulle pyhää ja mitä se oikeastaan tarkoittaa – vai olenko kadottanut kyvyn pitää mitään asiaa pyhänä;
- pystynkö tuntemaan, että sillä, mitä minulle tapahtuu, on jokin tarkoitus;
- pystynkö säilyttämään rohkeuteni silloin, kun se uhkaa luhistua;
- selviänkö syyllisyydentunteesta;
- pystynkö hyväksymään sen, että minun täytyy kasvaa ja muuttua, ja kykenenkö sitoutumaan siihen;
- kykenenkö tuntemaan yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten ja muiden elollisten olentojen kanssa;
- onko se, mitä teen työkseni, riittävästi sopusoinnussa sen kanssa, mitä pidän hyvänä ja oikeana, niin että voin sanoa sitä kutsumuksekseni?

Kysymys on sellaisista klassisista teemoista kuin pyhyys, johdatus, usko, armo, katumus, yhteys ja kutsumus. Niiden luonteesta ei vielä automaattisesti seuraa, että Jumala olisi mielekäs vastaus niihin tai että niistä olisi keskusteltava juuri papin kanssa. Vastauksia voi onnistuneesti etsiä muualtakin, ja nykyään monet tekevät mieluummin niin. Mutta ne tuntuvat joka tapauksessa edustavan sellaista inhimillisen todellisuuden ja kokemusmaailman osaa, jossa selkokieliselle puheelle Jumalasta on paikka silloin, kun sille on tilausta.

Miten paljon sille on yhä tilausta, on sitten jo toinen kysymys. Ehkä Ilkka Halava vastaa osaltaan siihen, kun hän puhuu iltapäivällä kirkon ja pappeuden tulevaisuudesta tutkimusten valossa.

Lopuksi vielä lyhyt päivitystieto niille, jotka jäivät kantamaan huolta perheemme uskontokasvatuksen onnistumisesta. Vanhin tyttäreni on nyt kaksitoistavuotias. Pari viikkoa sitten pyysin uteliaisuuttani häntä kertomaan, missä ja millainen Jumala hänen mielestään nyt on.

Tyttö mietti hetken ja vastasi: ”Ainakin Jumala on kaikkialla. Eri ihmisillä on varmaan vähän erilainen käsitys Jumalasta. Sitähän ei voi kukaan ihan tarkkaan tietää, millainen Jumala ihan oikeasti on.”

Minusta tyttö tuntuu pärjäävän toistaiseksi ihan hyvin, isänsä ajoittaisesta hämmennyksestä huolimatta.

Petri Merenlahti

Kirkon akateemiset AKI
Jäsenille
AKIn jäsenten vapaa-ajan matkavakuutus

Vakuutusnro 102-2318 (Kirkon akateemiset AKI r.y. ryhmämatkavakuutus) Lue lisää

Tapahtumakalenteri

Vuosi 2018 Lue lisää

Usein kysyttyä
Sopimukset ja suositukset
Kannanotot

Tähän on kerätty kaikki mietinnöt, suositukset, raportit, lausunnot ja kannanotot, jotka koskevat AKIn ja sen perusliittojen toiminta-aluetta. Sivuilta löytyvät myös asiakirjat, jotka on laadittu ennen AKIn perustamista (1.1.2005). Lue lisää

Alaosastoille