Juuret menneessä, Esko M. Laine
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Juuret menneessä

Esko M. Laine

Kolme kuvaa papista - Papiston yhteiskunnallisen aseman ja kuvan muuttuminen itsenäisessä Suomessa.


Esitykseni nimenä on kolme kuvaa papista. Otsikko on virheellinen, kuten tarkkaavaiset tulevat huomaamaan: tulemme näkemään enemmän kuin kolme kuvaa papeista. Puhe kolmesta kuvasta viittaa esitykseni pääväitteeseen, jonka mukaan pappiskuva viimeisen 100 vuoden ajan on muodostunut kolmesta hyvin erilaisesta käsityksestä pappeudesta. Olen nimittänyt niitä säätypappeudeksi, kansankirkon pappeudeksi ja moderniksi professionaaliseksi pappeudeksi. Tarkastelen seuraavaksi lähemmin kutakin näitä pappishahmoja.

Säätypappeus

Säätypappeus muodostui pitkän ajan kuluessa Ruotsin vallan aikana. On makuasia, puhutaanko papistosta säätynä jo vuonna 1655, jolloin Kuninkaallinen Majesteetti vahvisti pappissäädyn privilegiot, vai vasta 1723, jolloin uudestaan vahvistetut privilegiot astuivat voimaan. Edes aikalaiskäsitys ei tuo tähän valoa. Oli nimittäin niin, että piispat korostivat papistoa säätynä aina, kun maallinen valta yritti saada otetta kirkosta ja omaa säädystä riippumatonta suvereniteettiaan aina, kun pappissääty yritti puuttua piispojen tekemiseen.

Sata vuotta sitten säätypappeus oli hiipumassa. Virallisen kuoliniskun se sai 1906 eduskuntauudistuksessa, kun pappissääty valtiopäiväsäätynä pyyhkäistiin historiaan. Tosiasiallisesti säätypappeuden alasajo oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin: ensiksi herätysliikkeiden kasvun myötä muuttui papiston rekrytointipohja. Papinpoikien sijaan talonpoikaiset suvut valtasivat lihavia pastoraatteja myös Länsi-Suomessa. Vuosisadan lopussa, jolloin kirkko oli historiansa yhdessä pahimmista myrskyistä, papiksi haluavin valtavirta kääntyi. Papiksi lähdettiin yhä enemmän kaupunkien keskiluokasta ja työläiskodeista, kun kirkkoherrat koettivat löytää jälkikasvulleen varmemman tulevaisuuden kuin kirkko ennen 1920-luvun alkua pystyi takaamaan.

Säätypappeus jätti pappiskuvaan paljon piirteitä, jotka yhä ovat nähtävissä. Virkapuvun ohella tällainen piirre on ainakin papin kaksinainen luonne. Säätypappi oli yhtäältä pitäjäläisten luottomies: viime kädessä satojen vuosien ajan lähes sama kuin esivalta: se henkilö, joka organisoi sillanrakentamisen, susijahdin, suonperkaamisen ja joka kirjoitti maaherralle tai peräti kuninkaalle. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta hyvässä suomalaisessa vitsissä on pappi tai poliisi.

Samaan aikaan pappi oli kuulustelija, siis varsin pelottava hahmo. Vaikka lukutaidon opettamista ei voi liikaa ylistää, on syytä korostaa myös, että keinot sen hankkimiseksi olivat nykykatsannossa säälimättömiä. Lukupelko ja suoranainen pakokauhu ovat tallentuneet esimerkiksi Seitsemään veljekseen, mutta vastaavia esimerkkejä on säilynyt eri lähteistä eri puolelta Suomea. Myös se, että pappi itse keräsi talonpojilta saatavansa, lienee ainakin yksi juuri siinä yhä elävässä kansanuskossa, että kirkko on tolkuttoman rikas ja itara instituutio.

Säätypappeus oli ennen muuta virka, joka oli määritelty tarkasti. Virkaan pyrittiin - toisin kuin nykyään - valitsemaan oppineimmat teologit ja palkitsemaan heidät lihavimmalla pastoraateilla, vaikka tohtoriksi väitteleminen ei ollutkaan mahdollista. Tohtorin virka tuli vanhan akateemisen perinteen mukaan antaa sille, joka sen ansaitsi eikä sille, joka sitä tavoitteli. Toinen pääasiallinen rekrytointiperuste oli armo, käytännössä köyhyys, jota aiheutti suuri lapsilauma. Se ei kirkkolain mukaan ollut viransaamisen erityinen peruste, mutta käytäntö oli usein toinen.

Lyhyesti sanottuna säätypappeuden ydin oli siinä, että pappi teki velvollisuutensa: sen, mitä esivalta häneltä vaati ja mitä paikallistasolla odotettiin. Se riitti. Ei mainoskampanjoita, ei huolia nuorista aikuisista. Väinö Linnan pappishahmo Lauri Salpakari ei ollut huono säätypappi, mutta kansankirkon papiksi hänestä ei ollut. Toisaalta kappa piti pystyssä heikommatkin veljet, jotka olisivat sortuneet nykyajan papin persoonaan kohdistuneiden odotusten alla.

Kansankirkon pappi



Säätypappeus korvautui itsenäistyneessä maassa kansankirkon pappeudella. Papin ja kansankirkon uutena tehtävänä oli toimia kansan moraalisena selkärankana. Se johti papiston valkoisen Suomen kannattajaksi, vaikka uusi tutkimus on viitannut siihen, että ainakin 1920-luvulla papin tosiasiallinen liikkumatila oli vähäinen varsinkin niillä seuduilla, joilla suojeluskunnat näyttivät suuntaa.

Papisto omaksui kaikesta päätellen varsin hyvin roolin kansakunnan moraalin ylläpitäjänä, vaikkakin pappia vastaan nostettujen syytteiden valossa on ilmeistä, etteivät heikommat veljetkään olleet kadonneet säätypappeuden myötä.

Innostusta kuvastaa kuitenkin lankeemuksia enemmän se valtava työtaakka, joka papin harteilla oli. Muutama vuosi sitten laskin, että esimerkiksi Huopalahdessa virkaatekevä kirkkoherra Osmo Alaja piti vuonna 1942 ainakin 56 saarnaa, hoiti valtaosan kaikista toimituksista, rippikoulusta ja lisäksi veti lähes joka ilta pappilassa kokoontunutta lähetysompeluseuraa, miestenpiiriä tai seurakuntailtaa ja jopa poikakerho Haukkoja. Koko vuonna hän ei poistunut seurakunnasta kahta viikkoa pidemmäksi ajaksi ja tuolloinkin hän oli matkoilla. Ennen diakoniaviran tulemista pakolliseksi näyttää siltä, että pappi hoiti yksin lähes kaikki ne tehtävät, joihin kanttori ei suostunut, mutta joita seurakuntiin vuosisadan alusta lähtien alkoi syntyä.

Myös ohjelman sisältö kertoo kansankirkon omaksuneen isänmaan rakentamisen arvot. Marraskuussa 1940 Huopalahdessa kerhonjohtajana toiminut kirkkoherra kyseli innokkailta pojilta ilmapyssyjen hintoja ja lupasi ”hommata seuraavaksi kerhoillaksi ilmapyssyn”. Lokakuussa samana vuonna kerhonjohtaja oli jo ehtinyt valistaa poikia taistelukaasuista ja niiltä suojautumiselta. Huopalahden Haukkojen tunnuslaulussa yhdistyvät seurakunnan uskonnolliset, isänmaalliset ja kasvatukselliset tavoitteet ja ihanteet tavalla, jotka kiteyttävät kansankirkollisen pappeuden yhteiskunnallisen merkityksen:

Riennä riemuin eespäin vaan tietä Jumalasi. Joskin löydät määrämaan vasta kuollessasi. Ällös pelkää yötä maan: taivaan tähdet loistaa. Luota Herraan Jumalaan, Hän voi varjot poistaa. Totta sekä oikeaa, horjumatta puolla! Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla!

Sodan jälkeen kansankirkollinen pappeus muuttui. Ihanteeksi tuli tavoittaa erityisesti ne, jotka olivat joutuneet etäälle.

Kansankirkollisen pappeuden voisi tiivistää pyrkimykseksi päästä lähelle oman persoonan avulla, lähestyä suuria yhteiskunnallisia ongelmia yksinkertaisen ja ennen muuta halvan toiminnan avulla. Tämä asetti papin uudella tavalla valokeilaan: pappi oli edelleen säätypapin tavoin saarnaaja, mutta hän oli tarpeen tullen myös kaikkea muuta, mitä saatettiin keksiä – ja tietysti aina työssä. Näin syntyi kuva ”rakastetusta sielunhoitajasta” ja kylähullusta papista, joka oli samalla isä ja äiti. Näin syntyi suomalainen versio kontekstuaalisesta teologiasta. Aila Lauhan mukaan siihen kytkeytynyt kommunismin pelko takasi sen, että kirkosta eroaminen jäi 1960-luvulle asti marginaaliseksi ilmiöksi.

Professionaalinen pappeus

Papinvirka alkoi kehittyä modernilla tavalla ymmärretyksi pappisprofessioksi jo 1920-luvulla, mutta tämä kehitys peittyi kansankirkollisuuden alle. Nyt ollaan kuitenkin uudenlaisessa tilanteessa. Varsinkin monet nuoret naisteologit kokevat kiusalliseksi säätypappeuden rippeiden edustamisen: ”Pappi ottaa vain, jotta ihmisetkin saavat”. Moniarvoistuvassa ja monikulttuuriseksi kehittyvässä maassa kansankirkon isänmaallisuus tuntuu myös vanhanaikaiselta. Pappeudelta puuttuu nykytilanteessa suuri yhteiskunnallinen, yhteinen missio. Pienempiä kyllä on, mutta toisin kuin aikaisemmin sopeutuminen vaatii papilta toisenlaista omaa panosta. Vaikka työtä on taatusti vähemmän kuin itsenäisyyden alkuaikoina, papinviran hoitaminen on entistä paljon vaikeampaa.

Yksi tekijä, joka varsinkin suurissa seurakunnissa vielä lisää vaikeutta, on se tosiseikka, ettei pappi ole enää ainoa seurakunnan työntekijä. Vaikka pappi haluaisikin kantaa itse kaiken vastuun, se tuskin olisi mahdollista, sillä näin tehdessään hän tallaisi lukemattomien työntekijöiden varpaille. Näistä useimmille sopii kyllä, että papit hoitavat messut ja toimitukset, mutta muusta pysykööt kaukana – paitsi silloin, kun piireihin kaivataan sisällöntuottajia. Fiaskoksi kääntynyt diakonaatti-hanke on osoitus tästä.

Papin monimutkaistunut rooli näkyy käsittääkseni myös polarisaationa suhteessa teologiaan. Osa papistosta etsii rooliaan ja missiotaan kouluttautumisen kautta. Meillä on ennätysmäärä teologian tohtoreita.

Toiset vihaavat koko teologiaa ja orientoituvat oman perheensä, harrastusten ja ystävien välityksellä. Heille pappina oleminen on jonkin käytännöllisen kutsumuksen toteuttamista jollain rajatulla työalalla. Molemmat näistä malleista kuvastavat paitsi papin yhteiskunnallisen roolin muuttumista myös papiston yhteisen tehtävän hämärtymistä. Postmodernin ajan pappeus on samaan aikaan kiinnostavinta ja haastavinta, mitä kirkkohistorian aikana on aikoihin koettu.