Juhlaesitelmä
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Professori Reijo Pajamon juhlaesitelmä

Suomen Kanttori-urkuriliitto 100 vuotta

Suomen Kanttori-urkuriliiton perustaminen 1900-luvun alussa ei tapahtunut hetken mielijohteesta. Perustamista edelsi jo kahden vuosikymmenen ajan virinnyt keskustelu kanttoreiden yhteisistä huolista ja pyrkimyksistä. Kanttorikunnan ammatillinen herääminen tapahtui siis varsin myöhään, kun ajatellaan, miten pitkä historia kanttorin viralla on.

Liiton perustamisen lähtökohdat ovat löydettävissä taloudellisten epäkohtien lisäksi niistä virtauksista, jotka olivat luonteenomaisia 1800-luvun lopun kulttuurielämän nousukaudelle. Näiden kulttuuristen aatteiden innoittamina lukkarit katsoivat sen hetken tulleen, jolloin heidänkin tuli ryhdistäytyä viedäkseen eteenpäin omia pyrkimyksiään. Toiminnan kannalta oli ratkaisevaa, että aatteita ajamaan nousi ammattikunnan keskuudesta kyvykkäitä henkilöitä, joiden panos yhteisten asioiden eteenpäin viemisessä oli ratkaiseva. Tällainen oli mm. Kirvun lukkari Nestor Huoponen, joka oli paitsi etevä puhuja myös arvostettu valtiopäivämies.

Yhdistyksen syntysanat lausuttiin Turussa kesäkuussa 1905 pidetyssä yleisessä kokouksessa. Tampereella seuraavana vuonna pidetyssä kokouksessa yhdistyksen nimeksi tuli ”Suomen lukkari- ja urkuriyhdistys”. Sääntöjen 1 §:n mukaan yhdistyksen toiminnan tarkoituksena oli ”yhteistunteen herättäminen lukkareissa ja urkureissa, heidän virkakelpoisuutensa kehittäminen sekä tietopuolisessa että käytännöllisessä suhteessa”. Vaikka vuonna 1907 ei pidetty yleistä kokousta, liiton perustamisajankohtana pidetään ko. vuotta, jolloin senaatti vahvisti liiton säännöt. Yhdistyksen ensimmäisestä puheenjohtajasta, Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kanttorista Oskari Kaakonkalvosta ammattikunta sai pätevän ja pontevan asioidensa hoitajan.

Lukkarikoulut maaseudulle?

Yhdistyksen ensimmäiseksi koetinkiveksi muodostui kannanotto virkakuntaa koskevaan koulutuskysymykseen. Piispa O.I. Collianderin johdolla toiminut koulutuskomitea ehdotti v. 1909 ilmestyneessä mietinnössään Turun, Helsingin ja Viipurin lukkari-urkurikoulujen lakkauttamista ja koulutuksen siirtämistä Sortavalassa sijaitsevaan Liikolan diakonialaitokseen. Komitean mielestä oppilaiden siveellisen kehittymisen kannalta tuskin oli hyväksi, että lukkari-urkurikoulut sijaitsivat suurimmissa kaupungeissa. Kanttori-urkuriyhdistyksen johdossa tieto otettiin vastaan tyrmistyneenä, koska ehdotusta pidettiin täysin epärealistisena. Myöskään prof. Heikki Klemetti ei voinut ymmärtää, miksi lukkarikoulu tahdottiin välttämättä sijoittaa pieneen maaseutukaupunkiin ja panna vielä pappi koulun johtajaksi. Hän kirjoitti Säveletär-lehdessä: ”Niin! Helsinki on jumalaton ja synnillinen kaupunki, jossa viettelykset ovat niin suuret, ettei voi panna nuorukaisia opiskelemaan kiusausten keskelle. Mutta kuinkas on pappien laita? Eikö heihin kiusaaja yletykään, sillä hehän opiskelevat Helsingissä? - Kanttori-urkuriliiton kanta voitti ja lukkari-urkurikoulut saivat jatkaa toimintaansa.

Mutta liitolla oli muitakin huolia. Kanttorien palkkausjärjestelyissä oli ilmennyt virheellisyyksiä, jopa huomattavia supistuksia, vaikka liiton tarkoitus oli ollut aivan päinvastainen. Kanttorikunnan palkkaus etenkin pienissä seurakunnissa oli kehnolla kannalla. Liitto ajoi periaatetta, jonka mukaan luonnontuotteista eli viljapalkkauksesta siirryttäisiin asteittain rahapalkkaukseen, ts. seurakuntien tulisi korottaa rahapalkkoja nopeammassa tahdissa kuin oli tapahtunut.

Vuonna 1924 liiton johtoon asettui Mouhijärven kanttori Kalle Rytkönen, joka oli ollut liiton hallituksessa alusta pitäen. Rytkösen puheenjohtajakautta voisi kuvailla hyvin tulokselliseksi, sillä liitto sai oman 20-luvulla oman äänenkannattajan, Kirkkomusiikkilehden, liitto oli mukana järjestämässä ensimmäisiä valtakunnallisia kirkkolaulujuhlia Tampereella, perustamassa paikallisyhdistyksiä sekä järjestämässä opintokursseja. Ensimmäinen opintokurssi järjestettiin v. 1929 Helsingissä. Kuukauden mittainen kurssi osoittautui niin kiinnostavaksi, että se kokosi 100 osanottajaa. Liiton toiminta monipuolistui kaiken aikaa. Sen piirissä toimi julkaisutoimikunta, palkkaustoimikunta, Kirkkomusiikkilehden toimitus, urkuneuvosto, laulujuhlatoimikunta sekä muita tilapäisiä toimikuntia.

Tehomies vauhdissa

1930-luvulla liiton sihteeriksi ja taloudenhoitajaksi valittiin Teuvan kanttori Edvard Inkinen, todellinen tehomies. Inkinen lukeutui niihin monipuolisiin muusikoihin, jotka toimivat paikkakunnillaan paitsi lukkareina myös kuoronjohtajina sekä erilaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Inkinen oli nuorisoseuran esimies, kuntakokouksen ja kansallisseuran puheenjohtaja, suojeluskunnan kuljetuspäällikkö, hän oli mukana perustamassa Teuvalle raittiusseuraa, postitoimistoa, säästöpankkia, osuuskassaa ja karjatalouden tarkkailuyhdistystä. Inkisen ansiosta paikkakunnalle saatiin myös vesijohdot ja puhelinverkosto. Inkisen ensimmäisiä tavoitteita oli liiton jäsenmäärän nostaminen.

Kanttori-urkuriliiton jäsenmäärä oli v. 1923 ollut alle 40 % virkakunnasta. Vaikka vuoden 1927 vuosikokous järjestettiin Tampereella pidettyjen yleisten kirkkolaulujuhlien yhteydessä, sekään ei houkutellut kanttoreita osallistumaan. Tuntui siltä, että mitkään keinot jäsenmäärän kasvattamiseksi eivät tehonneet.

Mutta sitten tapahtui liikahdus. Palkkaustaistelun ollessa kiivaimmillaan 1920-luvun lopulla jäsenmäärä alkoi nousta. Niinpä vuonna 1929 liittoon kuului jo 49 % virkakunnasta. Edvard Inkisen mielestä luku oli silti liian alhainen. Hän lähetti v. 1935 jäsenkortin n. 450 virassa olevalle kanttorille ja urkurille. Kampanja tuotti tulosta, sillä liitto sai 150 uutta jäsentä. Niinpä maaliskuussa 1936 jäsenmäärä oli jo 370 ja ylitti vuoden lopussa ensimmäisen kerran 400 rajan. Inkisen laatimien tilastojen mukaan paras järjestäytyminen oli Turun arkkihiippakunnassa, jonka 159 kanttorista liittoon kuului 109 eli 69 %.

Talvisodan seurauksena Kanttori-urkuriliitto menetti monta parhaassa iässä olevaa kirkkomuusikkoa. Kaatuneiden virkaveljien perheiden auttamiseksi liitto organisoi laajan keräys- ja avustustyön. Keräyksen tuloksena varoja kertyi virkaveljiltä, yhdistyksiltä ja kirkkokuoroilta lähes 100 000 mk. Myös Ruotsin ja Tanskan kirkkomusiikkijärjestöt tulivat mukaan avustustyöhön. Muun muassa ”Jeesus auta valvomaan” laulun säveltäjä prof. Otto Olsson lähetti jatkosodan aikana säännöllisesti avustuspaketteja Ruotsista.

Sotatilanteesta huolimatta liitto piti vuosikokouksiaan, joihin monet saapuivat asepuvuissa. Keskustelun aiheet olivat samat kuin sotia edeltävinä vuosinakin – palkkaus ja koulutus. Liitolla oli vuodesta 1938 lähtien ollut kanta, jonka mukaan kanttorien palkan tulisi olla noin 60 % kirkkoherrojen peruspalkasta, mutta teologian tohtori Paavo Virkkusen johtaman komitean ehdotus oli vain 40-50 %. Edunvalvontaa heikensi se, että valtioneuvoston asettamassa palkkauskomiteassa ei ollut yhtään kanttori-urkuria. Kun kanttoreilla ei ole edustusta myöskään kirkolliskokouksessa, täytyi heidän valvoa oikeuksiaan suoraan eduskunnan kautta.

Sodan aiheuttamat seuraukset on kirjattu vuoden 1945 toimintakertomuksen alkuun seuraavasti: ”Monien raskaitten sotavuosien jälkeen olemme päässeet työskentelemään rauhanaskareissamme. Mutta sodan vaikutus ei väisty nopeasti kirkkomusiikinkaan työsaralta. Harrastus kirkkomusiikkia kohtaan on kuitenkin yhä edelleen kasvamassa. Siitä ovat todisteena uusien kirkkokuorojen perustaminen, uusien urkujen rakentaminen sekä monien huomattavien kirkkomusiikkijuhlien järjestäminen.”

Henkistä tukea liitto sai myös kirkon johdon taholta, kun arkkipiispa Aleksi Lehtonen totesi liiton 40-vuotisjuhlilla Turussa: ”Valtava on jälki, joka maamme kanttorien ja urkurien väsymättömän aherrusten ja ponnistusten ansiosta on nyt nähtävissä ja todettavissa kaikkialla kansankirkkomme työvainiolla.”

CCF edustuskuoroksi

Kanttori-urkuriliiton imagoa nosti merkittävästi myös Suomen Kanttorikuoro (Chorus Cantorum Finlandiae), joka perustettiin v. 1948 liiton edustuskuoroksi ja joka edustikin liittoa Oslossa v. 1949 pidetyssä Pohjoismaisessa kirkkomusiikkikongressissa suurella menestyksellä. Kanttorikuoron perustaminen voidaan nähdä myös toisesta näkökulmasta. Kanttorikunnan keskuudessa oli nimittäin syntynyt ajatus, että virkakunnan olisi yhteisönäkin pystyttävä tuomaan suuren yleisön tietoisuuteen sellaista ammatillisen kypsyyden ja elinvoimaisuuden osoitusta, mikä olisi omiaan vahvistamaan yleistä luottamusta ja arvonantoa kirkkomusiikillisen julistuksen hyväksi työtä tekevään ammattikuntaan.

Mutta millaisia kanttoreita seurakuntatyössä tarvittiin sodanjälkeisessä Suomessa? Keskustelun käynnisti rippikoulun opetus sekä virsilauluharjoitusten pitäminen. Joidenkin kanttorien mukaan pelkkä virsisävelmien ja virsiin liittyvien hymnologisten tietojen opettaminen ei riittänyt, vaan kanttorin tuli käsitellä myös virsien sanomaa. Lappeenrannassa pidetyillä kirkkomusiikkikursseilla korostettiin , että seurakunnat tarvitsevat ensisijassa musiikkimiehiä eikä hurskaita kanttoreita. Joidenkin osallistujien mielestä seurakunnat tarvitsivat ennen kaikkea hurskaita - mutta myös musikaalisia kanttoreita”.

Vuonna 1951 ilmestyneessä kirkon viisivuotiskertomuksessa teologian tohtori A. E. Jokipii käsitteli myös kanttorikuntaa koskevia asioita. Jokipiin loppupäätelmät kirkkomusiikin osalta olivat myönteisiä. Hän totesi, että ”veisuu ja laulu ja yleensä kirkkomusiikki ovat seurakunnan arvokkaita työaseita myöskin evankeliumin viemisessä ihmissydänten kuuluville. Sen vuoksi seurakuntien pyrkimyksenä täytyy olla kirkkoveisuun ja kirkkolaulun sekä kirkkomusiikin pitäminen mahdollisimman korkealla tasolla.” - Mielenkiintoinen yksityiskohta Jokipiin selvityksessä liittyi jumalanpalveluselämään. Päiväjumalan-palveluksia oli vuoden 1951 aikana jäänyt pitämättä lähes 300 kertaa. Miksi? Syynä oli mm. kova pakkanen, lumituisku, rovastikuntapäivät, pappilan vihkiäisjuhlat, naapuriseurakunnan kirkon vihkiäiset ja papin vaalimatka. Erikoisimpia syitä jumalanpalveluksen pitämättömyyteen olivat paikkakunnalla järjestyt ravikilpailut. Muutamissa tapauksissa jumalanpalvelus jäi pitämättä, kun ei ollut yhtään kuulijaa.

Kirkko eli 1950-luvun alussa voimakasta muutos- ja murrosaikaa. Vanhojen, kaavamaisten muotojen tilalle etsittiin uusia, vapaampia muotoja, mikä heijastui nopeasti myös kirkkomusiikkiin aiheuttaen tulkintaongelmia mm. siitä, millaista musiikkia voitiin esittää hää- ja hautajaistilaisuuksissa. Myös liiton puheenjohtaja Armas Maasalo otti kantaa tilanteeseen kysyen Kirkkomusiikki-lehdessä: ”Suosiiko kansankirkkomme profaanimusiikkia.? Maasalon mielestä kirkko pitää kyllä huolta siitä, että saarna pysyy oikeassa opissa ja hengessä, mutta kirkkomusiikilla ei ole niin väliä!”

Yhteistyötä Pappisliiton kanssa

Kanttorien eduntavoittelun pitkäaikaisena vastustajana, jopa ’jarruna’ oli ollut v. 1918 perustettu Suomen Kirkon Pappisliitto. Kun esille nostettiin pappien ja kanttorien jatkokoulutusasiat, löytyi myös yhteistyön muotoja. Rovasti Olavi Airaksen mielestä valmiuksien opettaminen pyhäkoulun ja rippikoulun pitoon olivat pappien ja kanttorien koulutuksessa olleet liki olemattomat. Kaikki saataisiin uudelle kannalle, jos tuomiokapitulit järjestäisivät papeille ja kanttoreille kurssit näiden erikoisongelmien selvittämistä varten. Kurssien tulisi olla yhteisiä, koska ne olisivat omiaan myös lähentämään pappeja ja kanttoreita, jotka muutenkin joutuvat työskentelemään paljon yhdessä.

Kanttori-urkuriliiton ja Pappisliiton neuvottelujen tuloksena pappien ja kanttorien ensimmäiset yhteiset luento- ja neuvottelupäivät järjestettiin Järvenpään seurakuntaopistossa elokuussa 1956. Papin ja kanttorin yhteistyötä jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa käsittelivät teol.lis. Eero Lehtinen ja dir. cant. Aarne Aartio. Muita aiheita olivat jumalanpalveluksen liturgia, hengellisten laulukirjojen käyttö, taidon ja ansion määrittely kanttori-urkurin vaaliehdotuksia tehtäessä sekä pappi ja kanttori maallikkotyön ohjaajina.

Vaikka kanttorin virka avattiin naisille vasta v. 1963 kirkolliskokouksen päätöksellä, sitä koskevat keskustelut olivat käynnistyneet jo 1880-luvulla, kun nimim. ”Kanttori” puhui innokkaasti naislukkareiden puolesta. Hän moitti Uuteen Suomettareen kirjoittamissaan artikkeleissa mieslukkareiden kiljuvaa laulutapaa ja ylisti naisten kehittyneempää kauneusaistia. Pitkään hiertäneessä ja monet umpikujat kokeneessa kysymyksessä alkoivat solmut purkautua vasta 1950-luvulla, kun prof. Taneli Kuusisto ehdotti, että kirkkolainsäädäntöä tarkistettaisiin niin, että myös naispuolisia kirkkomuusikoita voitaisiin kiinnittää seurakuntien palvelukseen. Kirkkolakikomitea pyysikin lausunnot Suomen Kanttori-urkuriliitolta sekä Sibelius-Akatemian rehtorilta Taneli Kuusistolta ja kirkkomusiikkiosaston johtajalta Harald Andersénilta. Kun Kuusisto ja Andersén kannattivat kanttorin viran avaamista naisille, Kanttori-urkuriliiton mielestä olosuhteissa ei ollut tapahtunut mitään sellaista, mikä antaisi aiheen muuttaa kirkkolakia. Liiton mielestä muutos olisi vain nimellinen, koska seurakunnat eivät kuitenkaan haluaisi palvelukseensa naiskanttoreita. Liiton kanta oli siis kielteinen. Siitä huolimatta vuoden 1963 kirkolliskokous hyväksyi selvällä äänten enemmistöllä kanttorin viran avaamisen naisille.

Viiden palkkaluokan korotus

1960-luvulla liitto joutui ottamaan kantaa kanttorin viran porrastukseen sekä koulutuksen uudistamista koskeviin ehdotuksiin. Kenties merkittävin 60-luvun tapahtuma kanttorikunnan kannalta oli se palkkataistelu, jossa päähenkilöksi nousi liiton varapuheenjohtaja Risto Koskinen. Piispainkokouksen asettama palkkauskomitea ei asettunut kannattamaan Kanttori-urkuriliiton asettamia tavoitteita kanttorin viran alimmaksi ja ylimmäksi palkkaluokaksi. Kun neuvottelut kirkkohallituksen kanssa kariutuivat tuloksettomina, päätti Koskinen viedä asian eduskuntaan. Hän laati kansanedustajia varten kirjelmän, joka alkoi seuraavasti:

”Kunnioittaen pyydämme kiinnittää Teidän huomiotanne siihen, että nimenomaan viimeisen vuosikymmenen palkkakehityksessä kanttori-urkurien palkkaus on jäänyt tasolle, joka ei millään tavalla vastaa viran hoitoon vaadittavaa koulutusta eikä virassa tarjoutuvaa työmäärää. Maassamme ei ole toista ammattialaa, jossa palkkauksen määrä koulutuksen vaativuuteen verrattuna on niin alhainen kuin kanttori-urkureilla. Tämän seurauksena monet koulutuksen saaneet nuoret kanttori-urkurit valitsevat itselleen elämäntehtävän muilla paremmin palkatuilla aloilla siitäkin huolimatta, että kanttori-urkureista on jo nyt huutava puute vajauksen ollessa noin 12 % työntekijäin kokonaismäärästä.” – Koskinen otti yhteyttä eri puoleiden kansanedustajiin selostaen heille asian tärkeyttä.

Eduskunnan laki- ja talousvaliokunta tekikin muutosehdotuksen, jonka mukaan kanttori-urkurien palkkaa nostettaisiin liiton ehdottamalla tavalla. Palkkauslain toisen käsittelyn yhteydessä kansanedustaja, Ähtärin seurakunnan kirkkoherra Veikko Mattila sanoi, että hän haluaisi puhua teidän (kanttorien) puolesta. Liiton sihteeri Pentti Pelto pyysi saada nähdä, mitä Mattila aikoi puhua, johon Mattila vastasi: ”Tehkää puhe”. Pelto laati hänen puheenvuoronsa. Kun kolmas käsittely oli ohi ja puheenjohtajan nuija ’kopsahti’, Koskinen kertoi olleensa ’ekstaasissa’, olihan kanttorien palkkaus noussut peräti viisi palkkaluokkaa. Oltiin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa Kanttori-urkuriliitto voitti ja Kirkkohallitus hävisi.

1960-luvun palkkataistelun aikana oli käynyt selväksi, että liiton tulisi kuulua johonkin keskusliittoon edunvalvonnan tehostamiseksi. Kanttori-urkuriliitto hyväksyttiin v. 1964 Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliiton (TVK:n) täysivaltaiseksi jäseneksi. Näin Kanttori-urkuriliitto sai yhä enemmän etujärjestön luonteen.

Yhteiskunnassa tapahtuneet rakennemuutokset heijastuivat ennen pitkää myös kirkon toiminnassa, jonka oli uudistettava niin sisäistä rakennettaan kuin myös toimintatapojaan pysyäkseen kehityksessä mukana. Tässä murrosvaiheessa kirkko sai oman virkaehtosopimusjärjestelmän, jonka avulla palkkojen tarkistaminen kävi joustavammin kuin kirkon palkkauslain muutosten kautta. Kanttori-urkuriliiton oli tehtävä myös ratkaisu siitä, mihin valtakunnalliseen keskusjärjestöön se liittyisi, jotta kanttorikunta saisi parhaat mahdolliset edut – ja päätti liittyä Akavaan, johon entuudestaan kuului Suomen Kirkon Pappisliitto.

Pako kanttorin viroista

1970-luvulla alkoi kanttorikunnassa ilmetä siirtymistä kirkon viroista mm. musiikkioppilaitosten sekä kansalais- ja työväenopistojen palvelukseen, koska opettajatarve alalla oli suuri. Tätä ilmiötä - ”pakoa kanttorin viroista” - pohdittiin monissa eri yhteyksissä. Kanttori Jalmari Aalto listasi taustasyiksi mm. sen, että kanttorin virkaa ei riittävästi arvostettu ja että kanttoreita ei valmistu riittävästi, koska koulutukseen pyrkivien joukko on pieni. Myös muut musiikkialat houkuttelivat, koska niissä oli parempi palkka ja selkeämpi työkuva. Paineet liittoa kohtaan kasvoivat, kun kirkkoneuvos Ahti Auranenkin ihmetteli Lahden neuvottelupäivillä sitä, että nuorella, vasta valmistuneella papilla on heti samansuuruinen palkka kuin Turun tuomiokirkon urkurilla. Kirkkoneuvoksen kanta oli: ”Ellei Kanttori-urkuriliitto pyri parantamaan kanttori-urkurien asemaa, ei sitä kukaan muukaan tee.”

Porfessori Erkki Tuppuraisen tutkimusten mukaan v. 1968 kirkkomuusikoista 13.5 % toimi muissa kuin kirkon viroissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin (1976) heidän määränsä oli kasvanut jo 29.5 %:iin, ts. lähes kolmannes kirkkomuusikoista toimi muissa kuin kirkon viroissa. Tilannetta pidettiin jo huolestuttavana. Pohdinnan aiheena oli, miksi kanttorit siirtyvät pois kirkon palveluksesta ja toisaalta, miten heidät saataisiin takaisin.

Kanttoripula näytti vain pahenevan lähestyttäessä 80-luvun loppua. Kun vuonna 1984 avoimia kanttorin virkoja oli 95, oli määrä noussut vuoteen 1989 mennssä jo 143:een. Kanttori-urkuriliiton puheenjohtajan Lasse Erkkilän samoin kuin Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoiminnan keskuksen mielestä kanttoripula ei poistuisi nykyisillä aloituspaikoilla, tarvittaisiin aloituspaikkamäärän selkeää lisäämistä Sibelius-Akatemiassa.

Uuden edessä

Olen esityksessäni keskittynyt Suomen Kanttori-urkuriliiton toiminnan varhaisvaiheisiin, koska tunnemme liiton toiminnan lähihistorian. Viime vuosien keskustelujen kohteina ovat olleet etenkin kanttorin työn vaativuus ja vastuu sekä kysymys siitä, pitäisikö kanttori vihkiä virkaansa (diakonaattikeskustelu). Lausuntoja on annettu myös Toimitusten kirjasta ja Virkarakennekomitean mietinnöstä. Näitä asioita käsitellään tarkemmin juhlakirjan erillisartikkeleissa.

Onko liiton toiminta muuttunut? - Kun 50 vuotta sitten, kesällä 1957 toimin kuukauden ajan kesäkanttorina Lieksassa, maksoi kanttori-urkuri minulle korvausta kymmenesosan kuukausipalkastaan. Tuolloin kanttoreilla ei vielä ollut virallista palkallista vuosilomaa. Kun valmistuin kanttori-urkuriksi Sibelius-Akatemiasta v. 1966, menin vuodeksi hoitamaan kanttorin virkaa Helsingin tuomiokirkkoseurakuntaan. Leski- ja orpokassa pidätti kuukausipalkastani 20 %, koska viranhaltija Alf Rautio odotti sairaslomapäätöstään ja uusi kanttori valittiin vasta seuraavana vuonna. En ole koskaan ollut ’lakossa’, mutta lähellä se oli, kun Helsingin kanttori-urkuriyhdistys 1970-luvun alussa suunnitteli pistelakkoa.

Kirjoittaessani liiton historiaa, mieleeni nousi monta hauskaa tarinaa. Kun prof. Paavo Raussista tuli liiton puheenjohtaja, hän ihmetteli ystävälleen, kuinka hyvin hänet tunnettiin jo Savoa myöten. Kun ystävä kysyi: Miten niin?, vastasi Raussi: ”Kun menin Kuopiossa parturiin, minua kiiteltiin ihanista valsseista, joita olin säveltänyt!” - Kun ajatellaan, millaista sanasotaa kanttorien ja papiston välillä on käyty vuosikymmenien saatossa, mieleeni nousi vitsi 50 vuoden takaa. Kanttorin perheeseen syntyi poika. Rovasti ja ruustinna tulivat onnittelukäynnille. Rovasti totesi: Toivotaan että pojasta tulee samanalainen suuri musiikkitaiteilija kuin isästäkin! – Pienen hiljaisuuden jälkeen kanttori vastasi: Kunhan tulisi edes pappi !

Musiikin moninaisuus haasteena

Kanttoreilla on ollut merkittävä yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja musiikinhistoriallinen merkitys etenkin paikalliskulttuurissa. Kanttorit ovat usein kokeneet saaneensa suurempaa arvostusta ympäristön kuin kirkon taholta. Kanttori-urkuriliitto on pyrkinyt parhaan tahtonsa mukaan ajamaan virkakuntansa ammatillisia ja edunvalvonnallisia asioita, pyrkinyt huolehtimaan siitä, että kanttorit viihtyisivät työssään, jaksaisivat työssään ja että heille maksettaisiin oikeudenmukaista palkkaa.

Mutta kanttorikunta on eräänlaisella rajapyykillä myös ammatillisessa mielessä. Koulujen laulunopetuksen heikko tilanne ja virsilaulun lähes totaalinen katoaminen koulujen opetusohjelmasta ovat jo antaneet ’varoitussignaalinsa’ myös kirkollisen musiikkitoiminnan suuntaan. Siitä kertovat kanttorien neuvottelupäivillä Lahdessa ja Lohtajalla esille nostetut keskustelunaiheet: ”Kirkkomusiikin nykytila ja tulevaisuus”, ”Kanttorinviran tulevaisuudennäkymät uudelle vuosituhannelle siirryttäessä”, ”Lakkaako laulu?” ja ”Kannattaako koulutus?”

Kanttorikunta ja liitto ovat kuin uuden ajan alussa. On hyväksyttävä mm. se, että viroissa toimii hyvin erilaisen koulutuksen saaneita kirkkomuusikoita. On myös hyväksyttävä se, että kirkon on tarjottava erilaista kirkkomusiikkia, koska odotukset sitä kohtaan vahvistuvat vuosi vuodelta. Niin kuin koululaitoksen piirissä on siirrytty kuntakohtaisiin opetussuunnitelmiin ja kirkon piirissä seurakuntakohtaisiin ratkaisuihin mm. messusävelmistöjen suhteen, myös ennen niin yhtenäisen kirkon musiikkikenttä tulee jatkossa rakentumaan varsin kirjavista musiikkiseurakunnista. Paluuta yhteiseen musiikkikäytäntöön ja koulutukseen tuskin on mahdollista. Tässä sirpaloituneessa tilassa Kanttori-urkuriliiton merkitys nouseekin entistä tärkeämmäksi.


Prof. Reijo Pajamo

Puhe Suomen Kanttori-urkuriliiton 100-vuotisjuhlassa15.6.2007 Helsingissä Johanneksen seurakunnan seurakuntasalissa.

Professori Reijo Pajamo

Juhlayleisöä

Kirkon akateemiset AKI
Jäsenille
AKIn jäsenten vapaa-ajan matkavakuutus

Vakuutusnro 102-2318 (Kirkon akateemiset AKI r.y. ryhmämatkavakuutus) Lue lisää

Tapahtumakalenteri

Vuosi 2018 Lue lisää

Usein kysyttyä
Sopimukset ja suositukset
Kannanotot

Tähän on kerätty kaikki mietinnöt, suositukset, raportit, lausunnot ja kannanotot, jotka koskevat AKIn ja sen perusliittojen toiminta-aluetta. Sivuilta löytyvät myös asiakirjat, jotka on laadittu ennen AKIn perustamista (1.1.2005). Lue lisää

Alaosastoille