Saarna
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Avajaismessun saarna 17.10.2006

Esko Jossas
Tämän viikkomessun saarnateksti (osa) on 2. Mooseksen kirjasta ja siinä on kyse kymmenestä käskystä.

” Niin Jumala puhui kaiken tämän:

Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni.

Muista pyhittää lepopäivä. Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi ja tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen.”

Meiltä papeilta kysytään joskus mielivirttä tai hengellistä laulua. Joskus perätään myös sitä raamatunkohtaa, joka on erityisen puhutteleva ja johon haluaa mielellään palata. Toisinaan tahdotaan tietää, kuka Raamatun henkilöistä on se, johon samastumme tai jonka kohtalo erityisesti kiehtoo. – Mutta en ole huomannut, että koskaan kysyttäisiin, mikä on sinun lempparisi kymmenestä käskystä. Onko niistä jokin erityisen helppo noudattaa tai onko jokin erityisen haasteellinen?

Kun itse valitsin tähän kymmenestä kaksi, tein sen yksinkertaisesti metrimitalla. Otin ne, joiden esittämiseen vaadittiin eniten sanoja. Ovatko ne vaikeita vai helppoja, en osaa sanoa. Puhuttelevatko ne jotenkin erityisesti, tokkopa. Mutta keskitytään nyt Papiston päivien alkajaisiksi 1. ja 3. käskyyn.

Voidaan heti sanoa, että esille tulevat asiat ovat ainakin ajankohtaisia.

Taannoin syntyi meilläkin ja yleiseurooppalaisesti keskustelua siitä, millaisia kuvia saa tehdä ja julkaista. Ja toisaalta siitä, voiko länsimaissa sanomisen ja julkaisemisen vapautta jotenkin rajoittaa. Eikä kyse edes ollut Jumalan kuvaamisesta tavalla, jonka joku saattaisi kokea pilkallisena, vaan profeetan kuvasta. Kuvahan liittyy yleensä syvällisesti itse asiaan, siihen mitä se esittää ja mitä sillä halutaan sanoa. Arvot siinä iskivät vastakkain, uskonnollisten tunteiden hienovarainen kunnioittaminen ja sananvapauden tärkeän periaatteen noudattaminen. – Ja kolmanteen käskyyn liittyen: milloin kaupat saavat olla auki, arkena vai kaikkina päivinä, kesällä ja talvella, suuret ja pienet liikkeet, kaupungeissa ja maalla. Siinäkin on kyse arvovalinnoista.

Det handlar inte om saker som är viktiga bara för den inre kretsen i kyrkan, eller enbart för oss som arbetar inom kyrkan. Det handlar om viktiga samhälleliga linjedragningar och principer, som berör det som är centralt för vår tro och kultur. – Men låt oss lämna politiken därhän. Den rådande situationen leder oss kanske snarare till att fråga vad de två budorden på den första tavlan särskilt vill säga åt prästerskapet; speciellt med tanke på att också vi, I enlighet med de etiska anvisningarna, är underställda ordet som vi förkunnar.

Kun puhutaan Muhammadin kuvasta ja kauppojen aukiolosta, kyseessä eivät ole asiat, jotka olisivat tärkeitä vain kirkolliselle sisäpiirille tai meille kirkon ammattilaisille. Esillä ovat keskeiset yhteiskunnalliset linjat ja periaatteet, jotka nousevat uskomme ja kulttuurimme ytimestä. – Mutta älkäämme enempää puuttuko politiikkaan (ettei saarnaan tule sekoitetuksi sopimattomia). Ehkä käsillä oleva tilanne johtaa meidät ennemmin kysymään, mitä ensimmäisen laintaulun kaksi käskyä haluavat sanoa juuri papistolle; kun nyt eettisten ohjeiden mukaan itse asetumme sanan alle ja puhutteluun.

Ensimmäinen käsky.

Kehotus ja vaatimus ehdottomaan monoteismiin. ”Sinulla ei saa olla muita jumalia”, sanoo ehdoton ja mustasukkainen Herra. Meidän aikamme on vapaamielinen ja kaikki suhteellistetaan. Eikö tällainen vanhanaikainen ehdottomuus väistämättä johda konfliktiin muiden kanssa, vallankin jos sitä vielä tehostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen ulottuvalla sanktiolla? Tai eikö ole usein historiassa johtanut? Ja eikö ole päivänkohtaista todellisuutta Pyhällä maalla ja muuallakin? Tai eikö kirkko ja papisto kanna suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden taakkaa? Ankara taivaan Isä on tehnyt myös kirkosta ja papeista ankaria ja tuomitsevia. Millainen jumalakuva, sellainen on helposti myös kirkon ja papin kuva.

Tässä ei ollenkaan olla tekemisissä monijumalaisten kanssa; heitähän ei Uralin tällä puolen juuri olekaan. Ennemminhän me olemme napit vastakkain toisen ehdottoman monoteistisen uskonnon kanssa, toisen suvaitsemattoman ja ahdasmielisen, toisen Lähi-idän paimentolaisoloissa syntyneen uskon kanssa.

Muutama viikko sitten saimme tästä pieniä maistiaisia. Pappisliiton opintomatka suuntautui Turkkiin. Oppaamme, ammattimies alallaan, muisti joka välissä sanoa olevansa tunnustava muslimi tuossa sinänsä sekulaarissa maassa. Pienet aamuhartautemme bussissa olivat hänelle selvästi vastenmielisiä. Hän oli ylpeä maansa historiasta ja uskonnosta ja kulttuurista. Euroopan Unionista hän ei piitannut. Kaikki tämä tapahtui samalla viikolla, kun itse Pyhä Isä puhui islamista ja joutui myöhemmin sommittelemaan sanojaan. Jos oppaaltamme olisi kysytty, hän olisi mieluusti peruuttanut paavin tämänsyksyisen Turkin vierailun. – Kaikessa vaatimattomuudessaan ja jopa huvittavuudessaan tässä oli kyse niistä vaaroista, joihin ehdottomuus, toiset pois sulkeva oppi, voi johtaa. Tai tietysti ei ole kyse itse opista, vaan siitä, mitä johtopäätöksiä opista teemme, miten oppia sovellamme, miten opin mukaan käyttäydymme suhteessa toisiin.

Mutta ensimmäisessä käskyssä luvattiin myös armo niille, jotka rakastavat Jumalaa ja noudattavat käskyjä, ja sekin polvesta polveen. Tätä sanomaa me kaiketi enemmän haluamme julistaa ja sen palveluksessa ennemmin haluamme olla. Mutta entä jos ei rakasta Jumalaa eikä noudata hänen käskyjään? Tässä kai olemme kristillisen uskon ja luterilaisuuden ytimessä, kaikista omimmillamme. Jos meidän kykymme rakastaa ja meidän alttiutemme noudattaa käskyjä pantaisiin armon edellytyksiksi, silloin joutuisimme kadotukseen. Olemme ansaitsemattoman armon lapsia. Jumala on rakkaus. Ja tässäkin pätee sama kuin edellä: millainen kuva Jumalasta, sellainen on myös kirkon ja papin kuva.

Kun näin pitkälle on päästy, voidaan kysyä, niin kun luterilaisuuden historiassa on usein kysytty, mihin sitten enää tarvitaan kilvoittelua ja lain käskyjä ja pyhitystä, kun kerran kaikki on jo armosta anteeksi annettu.

Mitä virkaa kirkon armotaloudessa on kolmannella käskyllä, lepopäivän pyhittämisellä?

Olennainen kysymyksenasettelu on kai se, onko päivä ennen muuta lepopäivä ja lepoa varten. Vai onko se pyhäpäivä, erityistä pyhittämistä varten? Kumpaa se on meille itsellemme? Kumpaa se on niille papeille, jotka lähtevät työhön messua toimittamaan ja kumpaa niille, joilla on vapaa sunnuntai?

Varmaankin molempia, mutta tunnettu lienee esim. Lutherin selkeä valinta. Painopiste on pyhittämisessä eikä lepäämisessä. 1500-luvun olosuhteissa lepoa tarvitsivat lähinnä ruumiillisen työn raatajat, niin ihmiset kuin eläimet. Reformaattorin mielestä saarnamies ei vapaata tarvinnut, julistaminen oli etuoikeus, kuin lepoa konsanaan. Ajat ovat muuttuneet ja me niiden mukana. Uupumisesta ja työn epämukavasta sijoittumisesta on viime vuosina puhuttu paljon ja jotain koetettu tehdäkin. Vai ovatko ajat taas muuttumassa? –Ainakin AKI:n tuore jäsentutkimus kertoo, että papit ja kanttorit ovat alkaneet jälleen jaksaa vähän paremmin. Tai onko kysymys työajan paremmasta hallinnasta ja työn rajaamisesta?

Kolmas käsky on moniulotteinen. Siinä on kyse meistä itsestämme, meille annetaan lupa lepoon ja virkistykseen. Siinä on kyse myös muista Jumalan luomista. Tässä mielessä voimme tehdä koskettavan kysymyksen: miten paljon lepoa annamme niille, jotka elävät meidän papillisissa perheissämme, miten paljon lepoa saavat juhdat ja muukalaiset meidän ympärillämme. Miten paljon sallimme alaisillemme, milloin muistamme, että lepoa tarvitsee myös kaikesta vastaava esimies. Jne

Itsemme ja ympäristömme lisäksi on kyse jumalasuhteestamme. Siihenhän pyhittäminen tietysti liittyy. Siinä kohtaa me armahdetut tarvitsemme kilvoitusta ja rukousta. Pappi ei ole sen pyhempi kuin kuka tahansa muu, mutta ei yhtään sen pahempikaan. Käskyt velvoittavat meitä, mutta meitä koskevat myös lupaukset. Saamme nauttia levosta, saamme eturivissä pyhittää lepopäivän.

Esko Jossas