Kirkon keväästäkin on puhuttu. Se on tietenkin iskulause, jota voidaan käyttää miten kukin haluaa. Jokainen voi antaa sille oman sisältönsä. Itse toivoisin, että kirkon kevään erityisenä merkkinä olisi keskustelukulttuurin paraneminen.
Kirkon kysymykset ovat kiinnostaneet julkista sanaa tänä keväänä. Keskeisenä syynä ovat tietenkin olleet kirkolliset vaalit, erityisesti arkkipiispan vaali. Kiinnostus on ollut pääosin asiallista, voi jopa sanoa myönteistä. Kirkolta siis odotetaan panosta yhteiskunnassamme. Erityisesti arkkipiispan vaaliin liittyvässä keskustelussa oli kaiken yksinkertaistamisen rinnalla myös hyvää ja asiallista, perusteltua pohdintaa. Toinen kierros mahdollisti asioiden pohdiskelevan keskustelun, jos tosin myös asioiden yksinkertaistamisen ja turhan vastakkainasettelun. Mutta myös toisenlaista julkisuutta kirkko on saanut, kun koko kansan edessä parhaimpaan katseluaikaan intettiin homoseksuaalisuudesta. Keskustelu oli liian juhlallinen nimitys tuolle ohjelmalle.
Tarvitsemme uutta kykyä ja tahtoa keskusteluun. Kirkkomme monet kysymykset ovat osoittaneet meille viime vuosina kipeästi sen, että kyky keskustella – olennainen kyky myös jokaiselle kirkon työntekijälle – on joskus meiltä kaikilta kadoksissa. Yksinpuhelijan maailma on yksinkertaisempi kuin sen, joka suostuu vuoropuheluun. Yksinpuhelijan maailmaa ei ole todellisuudessa olemassakaan, se on meidän oma harhamme. Tarvitsemme uutta kykyä ja myös tahtoa vuoropuheluun, jakamiseen, toisten ymmärtämiseen, erilaisuuden hyväksymiseen. Ei ole mitään turmiollisempaa kuin linnoittautua omiin epätodellisiin maailmoihin ja puhua sieltä toisten ohi omia totuuksiaan. Meidän tulee hyväksyä yhteiset pelisäännöt, hylätä yksinkertaiset yhden totuuden mallit ja opetella joka päivä kunnioittamaan toisiamme, kilpailla siinä keskenämme.
Tuollaista uutta keskustelukulttuuria tarvitaan kaikkialla. Määrällisesti laajinta keskustelua käydään tänään netissä. Nettikeskustelun kaikkiin keskustelupalstoihin ei kannata ruutia hukata. Mutta omat keskustelupalstat olkoot ikään kuin tarkkailun alla. Liiton kotisivujen keskustelupalsta jatkaa hiljaiseloaan. Olen itse edelleen päättänyt pidättäytyä keskustelusta siellä, sillä en viitsi osallistua keskusteluun, jossa nimimerkkien takaa voidaan heitellä lähes mitä tahansa. Lopputulos on pahemmillaan kuin miltä tahansa suomi24-palstalta. Siis ei mitään keskustelua.
Uudet sosiaaliset mediat muuttavat myös kulttuuria. Olen iloinnut siellä monista sisällökkäistä keskusteluista tärkeistäkin asioista. Kaikki keskustelevat nimellään, kuvakin on puheenvuoron vieressä. Ylilyöntejä on sielläkin, mutta myös ymmärrystä, toisten kunnioittamista ja perusteltuja puheenvuoroja. Rohkenen suositella.
Myös kirkon ammattiliitoissa tarvitaan tulevaisuuden ratkaisujen edessä kykyä vuoropuheluun. Se ei voi olla palaamista aina vanhaan ja se ei voi katsella vain taaksepäin. Keskustelun tulisi edistää visiointia, tulevaisuuden hahmottamista, uusien ratkaisujen ja avaustenkin etsimistä. Iloitsin siksi liittojen uusien valtuustojen ensimmäisen kokouksen hengestä ja kyvystä keskustella. Tarvitsemme sellaista niin liiton sisällä kuin suhteessa muihin toimijoihin.
Kirjoitan tätä pääkirjoitusta valmistautuessani kirkolliskokouksen istuntoviikkoon. Esityslistalla on monia vaikeita asioita. Toivon, että kirkon kevät näkyisi sielläkin keskusteluna, keskinäisenä nöyryytenä, mutta myös tosiasioiden tunnustamisena. Sellainen keskustelu, joka lähtee aina aivan kuin alusta, ei johda mihinkään. Korkeintaan se johtaa vain inttämiseen, puuroutumiseen ja lukkiutumiseen. Asioista päätetään keskustelussa mahdollisimman suurta yksimielisyyttä etsien ja tarvittaessa äänestäen.
Kirkko voi olla joissain asioissa jakautunut. Mutta kevään merkkejä näemme silloin, jos aito keskustelu saa kirkossa tilaa. Vastuu on meillä kaikilla. Minullakin.
Jukka Huttunen
Pappisliiton puheenjohtaja18f09353851aa2b6931a1320f8d9fc2a7a0f8d148a833f3b7b79c04bf0ecd124465c63e02a71869e17b0c16b56bf122a6c40484ab652814e7f84e85abaef28a1ebb29932830de425**@**
sivun alkuun
tulosta sivu